Isäntärenki ja vanha palvelijatar pysähtyivät hetkeksi; sitten he seurasivat kohtuullisen matkan päässä. He kohottivat olkapäitään, nostivat kädet, haristivat sormensa ja pyyhkivät otsaansa lausuen siten äänettömän mutta elävän kummastuksensa.
Isäntä asettui nurpeana pirtin suuren pöydän ääreen. Hän ja Leena tervehtivät hämillään toisiaan, mutta tapahtuipa vielä pahempaakin!
Burgerl istui tavallisuuden mukaan isänsä ja Leenan vieressä. Kaikkien innokkaasti liikutellessa lusikoitaan — ketä huvitti, hän sai pitää oman lusikan — Burgerl sysäsi kyynäspäällään kumpaakin vieressään istujaa ja sanoi: "Siunatkoon, olen vaihtanut teidän lusikkanne!"
Leena laski heti saamansa lusikan isännän lautasen viereen.
"Varo itseäsi, tyhmä lapsi", torui isäntä kääntyen Burgerliin. Sitten hän kaatoi lusikasta vellin takaisin lautaselle ja ojensi lusikan Leenalle.
Burgerl nosti polvensa ja kääri kätensä niiden ympäri. Hän istui niin hetkisen aikaa, katsoi sitten ylös loistavin silmin ikäänkuin hän olisi pieni tonttu ja riemuitsisi onnistuneelle kepposelle: "Nyt maistaa paremmalta."
Grasbodenin isännältä pääsi kaksi lyhyttä ääntä, jotka hän mielellään olisi antanut olla huolettoman ihmisen nauruna, mutta nähdessään Leenan punastuvan hiusrajaan asti hän katseli raivoisin silmäyksin ympärilleen, eikä kukaan uskaltanut nauraa paitse karjapiika Traudel, jonka isäntä heti tyrkkäsi käsivarresta ulos.
"Riivattu vesa!" huusi hän ja nosti käsivartensa Burgerlia kohden. Kukaan talonväestä ei muistanut koskaan ennen nähneensä häntä niin vihaisena. Leena kääri säikähtyneenä käsivartensa Burgerlin ympäri ja puristi hänet syliinsä.
Isäntä laski kätensä ja puhui katkonaisin sanoin: "Saat kiittää Leenaa! — Mutta sanon sinulle, — koetapa kerran vielä — kerran vielä — tällä tavalla — ilveillä — vakavien ihmisten kanssa! — Kerran vielä!"
Ketkä tänä tukalana hetkenä olivat jo ehtineet heittää pois lusikan ja ikäänkuin suuta pyyhkiäkseen saaneet nutun hihan tahi esiliinan kasvojensa eteen, he saattoivat pitää itseänsä hyvin onnellisina. Kiusallisempi oli niiden asema, jotka naurunpuuska tapasi silloin kun vellilusikka oli matkalla puolivälissä vadin ja suun välillä. Nämä onnettomat jännittivät poskiaan kuin pasunaa puhaltaessa ja heidän silmänsä pyrkivät pois kuopistaan. Mutta huomatessaan, että velli hauskan seuran vuoksi kääntyi takaisin sekä syöksyi ulos naurun tieltä karttamatta nenän kautta menevää oikopolkuakaan, he kavahtivat epätoivoissaan istumasijoilta jonnekin soppeen, jossa alkoivat mitä surkeimmasti yskiä ja päristellä. Heidän onnettomuutensa sattui toisten renkien ja piikain helpotukseksi. Jokaisen tikottelevan ympärille kokoontui pari kolme auttavaa toveria, jotka takoivat heitä hartioihin, antaen sen ohessa sysäyksillään valtaa omalle iloisuudelleen. He nauroivat kuin mielettömät … "ajattele, kuinka Natzi, Centzi, Michl ja Grundl voivat — että he voivat — tikotella niin hirmuisesti!"