Jäätyään vävynsä kanssa kahden vanhus otti tuolin: "Saanen kai istua?"
"Kysyt vielä, tietysti, ole hyvä ja istu", sanoi Grasbodenin isäntä. "Älä pidä minua epäkohteliaana, kun en tarjonnut istuinta; pääni ei ole tänään oikein kunnossa."
Hän istui vastapäätä appeaan.
"Hyvin ymmärrettävää", sanoi appi, "olet eilisestä pohmelossa, et siedä paljoa ja harvoin nautit; ei se ole ihmekään. Kenties on kuitenkin parempi puhua sinun kanssasi tänään, jolloin sinun täytyy ponnistamalla pitää ajatuksiasi koossa, kuin muulloin, jolloin ajatuksesi lentävät vapaana kaikkeen — niinkuin kansa sanoo — mikä on viisasta ja ymmärtäväistä."
Grasbodenin isäntä ei ymmärtänyt vanhuksen veitikkamaista katsetta oikealla tavalla, vaan huudahti: "Sitäkö vielä puuttuu, että sinäkin, joka olet läheisimpiäni, tulet minua ivailemaan, omassa talossani ja omassa huoneessani!"
"Vai otat sinä sen sillä tavalla?" vastasi Halden isäntä, hänkin närkästyen. "No, koska niin tahdot, voin olla vakavakin ja sanoa suoraan, ettei siinä ole älyä eikä ymmärrystä, kun teet itsesi ja erään toisen oman väkesi ja koko kylän irvistelyn esineeksi, puhumattakaan lapsestasi, jolla on sekä silmät että korvat auki! Ja koska minä olen sinun lähimpäsi, olen tullut tänne juuri sitä varten, että saisin sinun tekemään lopun asiasta tavalla taikka toisella."
"Kuinka sitten?" kysyi nuori isäntä.
"Kuinka sitten?" toisti vanhus kohottaen kulmakarvojaan. Hän katsoa tuijotti vävyynsä niinkuin ei olisi häntä koskaan ennen nähnyt tahi olisi luullut hänen kadottaneen muutamia ruuveja päästään. Mutta hän supisti jälleen silmäluomensa ja sanoi: "He, lähetä tyttö matkoihinsa!"
"Sitä et voi vaatia, Burgerlin tähden."
"Joutavia, se on helposti autettu. Minä otan kummankin, pienemmän ja suuremman, omaan kotiini. Hinterwaldenin ja Föhrndorfin väki on niin suuri, että kaikki juoru siten loppuu."