"Mutta olisiko oikein, että lähettäisin lapsen niin kevyesti luotani?" sanoi Grasbodenin isäntä.
Halden vanhus asetti kätensä suun eteen ja rykäisi hiljaa: "Kuinka hellä isä sinä oletkaan!"
"Salli minun sanoa sinulle, appi", jatkoi toinen innokkaasti, "en selitä väärin tarkotustasi; mutta luota minuun, asiassa ei ole mitään muuta kuin ihmisten järjettömyyttä ja ilkeyttä. Jätä siihen sekaantumisesi toistaiseksi, ja saat nähdä, että juoruajat väsyvät ja totuus pääsee oikeuksiinsa."
"Totuudesta ei ole puhettakaan, vaan siitä, miltä asia näyttää, ja se tulee sitä pahemmaksi, kuta kauemmin se tällaisena jatkuu. Katso, Kaspar, minä toin tytön tähän taloon; ja siksi minä pidän omantunnonvelvollisuutena pitää huolta, sikäli kuin voin, että hänellä tästä talosta lähtiessäänkin on puhdas kunnia ja maine. Kaikkein pienin velvollisuuksistani on se, että kirjotan tytön vanhemmille ja pyydän heitä ratkaisemaan, saako tyttö edelleen jäädä tänne vai onko hänen palattava kotiin."
Grasbodenin isäntä nousi ja laski kätensä appensa olkapäälle. "Älä tee sitä, isä. Minä sanon, miksi ei. Hänen vanhempansa eivät ole näillä seuduin eivätkä voi muodostaa omaa käsitystä asiasta. Sinä voit saattaa heidät väärään luuloon, sillä sinä vetoat ihmisten puheisiin etkä tutki totuutta."
Hän kulki kuohuksissaan pari kertaa edestakaisin, sitten pysähtyi pöydän eteen ja jatkoi puhettaan vanhukselle:
"Vasta siitä päivästä, jolloin hän talooni saapui, on täällä ollut jotain rattoisuutta. Burgerlille hän on kuin toinen äiti; kuinka häntä koettelenkaan, hän on aina käyttäytynyt yhtä kunnollisesti, ja minulle hän on rehellinen ja vilpitön ystävä. Tyttö on minun kattoni alla yhtä hyvässä tallessa kuin äitinsä silmän alla, ja minä sanon sinulle, että hän on kunnioitusta herättävä, niin ettei kukaan uskalla sanoa hänelle ainoatakaan sopimatonta sanaa. Saat luottaa minuun — minun tapani ei ole valehdella — vaikka olenkin osottanut hänelle kiitollisuuttani hyvillä sanoilla, ystävällisellä kohtelulla ja lahjoilla, en kuitenkaan ole koskaan unhottanut, mitä velvollisuutemme toisiamme kohtaan vaatii. En ole koskaan ajatellut kaukaisintakaan luvatonta ajatusta … mutta mitä hittoa sinä naurat, isä, ikäänkuin minä en olisi viisas? Oletko mieletön? Onko siinä mitään naurettavaa?"
Vanhus oli nojannut tuolillaan taaksepäin ja nauroi kurkun täydeltä. Mutta huomattuaan vävynsä vihan ja kärsimättömyyden vallassa puristelevan ja puistelevan nyrkkejään, hän nousi kiireesti ja tarttui rauhottavasti hänen käsivarteensa. "Kaspar", huudahti hän, "nyt tahtoisin sanoa sinulle kokkasanan, mutta en keksi sopivaa. Onko todellakin mahdollista? Tyttö on sinun kotisi sielu, lapsesi toinen äiti, sinun uskollinen ystäväsi ja kaikessa suhteessa kunnon nainen — tarvitseeko sinun sitten vielä vannoa, ettei sinulla ole ollut häneen nähden kaukaisintakaan luvatonta ajatusta?! Mutta, sinä herttainen tomppeli, miksi et ole tavannut sitä ajatusta, joka on lähinnä, nimittäin — luvallista?"
"Luvallista?"
"Niin, miksi et tee häntä vaimoksesi, koska kerran jo olet rakastunut häneen ja hän sinuun, ja vieläpä siihen määrään, että viisautenne ja ymmärryksenne estää teitä näkemästä, miten tyhmästi käyttäydytte rahvaan nähden?"