"Leena", sanoi Grasbodenin isäntä hiljaa, ja hänen äänensä värisi ilosta ja liikutuksesta, "ole nyt minua kohtaan yhtä rehellinen kuin minä sinua! Muistatko minun kerran sanoneen, että hänen, joka ajattelee niinkuin minä, täytyy pyrkiä karkuun minun luotani ja talostani, jos hän rakastaa minua todella? Niin tahdot sinä nyt tehdä! Mikäpä sinua muuten täältä ajaisi?" Hän osotti permannolla olevaa kääröä.
Leena astui askeleen taaksepäin ja ojensi kätensä ikäänkuin peittääkseen vaatemytyn häneltä.
"Oi, älä kiellä sitä! Tunnustan suoraan ja vapaasti silloin myöskin sanoneeni, etten tietänyt, olisiko minulla rohkeutta pidättää karkaajaa, mutta kun sinä tänä päivänä seisot edessäni joka suhteessa ainoana oikeana, tiedän varmasti, että juoksisin jäljessäsi maailman ääreen. Mutta se — Jumalan kiitos — ei ole tarpeellista, sillä minä en päästä sinua luotani! Tässä on käteni, Leena, anna sinä omasi minulle ja rupea puolisokseni!"
Leena katsoi häneen loistavin silmin ja puristi sitten kätensä yhteen. "Sinä osotat minulle suuren kunnian", — sopersi hän — "sinä osotat…" Hänen äänensä petti, hän irrotti kätensä ja puristi ne rintaansa vastaan.
"Leena!"
"Ei, Kasper!" Hän teki torjuvan liikkeen. "Minun täytyy ensin puhua sinulle jotakin. Siitä on vaikea haastaa, ja vaikkapa mikään rikos ei minua tahraa, voi se kuitenkin muuttaa päätöksesi."
"Ei suinkaan! Ei koskaan!"
"Älä päätä liian aikaiseen! Älä sano mitään ennenkuin olen kertonut kaikki, mitä sinun täytyy tietää."
"Burgerl", sanoi Halden vanhus asettaen pikku sormen korvallensa ikäänkuin kuunnellen jotakin. "Burgerl, minä luulen, että pieni lintu puutarhassa visertelee nyt meille kummallekin." Hän talutti tytön portaita alas Kasparin huoneeseen.
Siellä istui sitten vanhus pitäen tyttöstä polvellaan ja rauhottaen häntä ensin sillä, että hänen alituisiin tiedusteluihinsa, jääkö Leena vai ei, vastasi: "Tietysti hän jää! Sehän on selvä asia, että hän jää!"