"Rakastaa häntä."
"Erehdys! Käskyssä ei puhuta rakastamisesta. Kunnioita isääsi ja äitiäsi, sanotaan siinä, kunnioita! Ymmärrätkö? Sinun on osotettava hänelle vilpitöntä kunnioitusta."
Burgerl käänsi päänsä ja tarttui esiliinaansa. "Kuule, iso-isä, oletko sinä milloinkaan ollut minun ikäiseni?"
"Sepä kysymys! Luuletko sitten, että minä olen tullut maailmaan tällaisena vanhana ukkona kuin nyt olen?"
"Silloin sinä kaiketi olit saman näköinen kuin tuollainen pikkuruikkunen poika?"
"Niinpä kyllä. Mutta miksi tällaisia kyselet?"
"Ajattelen vain, että sinä rakastat minua, koska olet ennen ollut pieni, ja minä rakastan sinua, koska tulen vanhaksi."
"Se on oikein, aivan oikein, mutta kunnioitusta ei saa unhottaa."
"Älä pahastu. Sinä olet kuitenkin minun rakas iso-isäni." Pienokainen kääri käsivartensa vanhuksen ympäri ja puristi häntä.
"Sinä viekas kissanpoika", sanoi vanhus ja nosti tytön pois polveltaan astuen sitten avonaisen ikkunan luo. "Tyttö on iso-äitinsä — Jumala häntä lohduttakoon — elävä kuva, on kuin he olisivat tuon hyväilyn toisiltansa oppineet", sanoi hän hymyillen ja päätään puistaen. "Tyttö on sen oppinut hiukan aikaiseen; mutta puhuipa näille milloin hyvänsä kunnioituksesta, he vaihtavat sen rakkauteen!"