"Kyllä", sanoi vanha Seferl. "On siellä vielä viime kerralta hiukan jäljellä."
"Sepä hyvä."
"Aiotko sytyttää sen?"
Hän nyökkäsi lyhyesti. "Hyvää yötä!"
"Hyvää yötä, isäntä!" sanoi vanhus. Portaissa hän mutisi: "Aikoo sytyttää lampun, vaikkei ole pyhä eikä perjantai."
Kaspar Engert raappasi tikkuun tulta, mutta kun se tuntui hänestä kovin jokapäiväiseltä, pisti hän siitä ensin tulen erääseen pesukaapilla olevaan vahakynttilään, jolla sitten sytytti pienen lampun sydämen. Nähdessään liekin lekuttavan punaisen lasin takana hän sanoi: "Niin! Sinäkin, pyhä Jumalan-äiti, olit siveä ja kunnon neito!"
XXI.
Kaspar Engert meni varhain seuraavana aamuna palvelusväkineen ja päiväpalkkalaisineen työmaille. Vaikka työntekijät jakaantuivat kahteen ryhmään, jotka alkoivat eri tahoilta kukistaa laajaa ruohikkoa, oli isäntä kumminkin ensimäisen puolen tunnin kuluessa useamman kerran kummankin ryhmän luona. Hänellä oli taas, arvelivat työmiehet, suuri liikkumiskiihkonsa. Myöhemmin nähtiin hänen kuljeksivan korkealla metsän reunassa, ja sitten häntä ei enää näkynytkään.
Jos hän edestakaisin liikkumisellaan tahtoi pitää työväkeään ahkerassa työssä, niin saattoihan pelkokin, että hän voi milloin hyvänsä jälleen ilmestyä, jonkun hetkisen vaikuttaa edullisesti.
Hän oli hiukan epäröiden astunut metsään ja kulki siellä kappaleen matkaa puiden alla. Äkkiä hän muisti jotakin ja kääntyi ympäri, mutta pysähtyi taas paluumatkan puolivälissä ja astui sitten pää kumarassa ja pitkin askelin erästä polkua, joka vei syvemmälle metsään. Pysähtyessään hengittämään hän huomasi olevansa laajalla hietaisella tasangolla kaukana synkän hongikon takana.