"Olisi hullutusta", hän mutisi. "Kun olen niin kaukana Föhrndorfista ja näin lähellä Hinterwaldenia, olisi kovin naurettavaa kääntyä takaisin."
Hän alkoi taas ripeästi astua. Kylään oli vielä meikein yhtä pitkä matka kuin hän jo oli kulkenut, ja Halden kartano oli kappaleen matkaa sen takana. Saavutettuaan Hinderwaldenin hän ei kulkenut kylän läpi menevää tietä, vaan poikkesi syrjäpolulle, joka kulki huonerivin takaa puutarhain ja heinälatojen sivuitse. Vasta lähellä viimeistä rakennusta yhtyi tämä polku suureen tiehen aivan sillan edessä, jonka alitse kapea puro virtaili epätasaisessa uomassaan, jossa ainoastaan keväisin ja suurten sateiden jälkeen vettä viljemmältä kuohahteli. Sillan toisella puolella oli pensaikkoa kasvava mäki.
Kaspar Engert heitti astuessaan sillan yli olan takaa pikaisen silmäyksen taaksensa, mutta ei nähnyt ketään tiellä; ainoastaan tuolla kauppapuodin luona seisoi joku tyttö selkä tielle päin ja heitti kirjeen postilaatikkoon.
Kulkiessaan mäkeä ylös kuunteli hän ja muuttui kiusaantuneen näköiseksi. Joku kulki sillan yli kiireisin ja iskevin askelin; tämän kulkijan hän nyt saa joko eteensä tahi aivan kintereillensä. Viidenkymmenen askeleen päässä loppuu pensaikko, ja silloin alkavat laajan Halden viljelysalueet, missä on pitkän taipaleen sekä edellä että jäljestä kulkijan näkyvissä. Olisi viisainta pistäytyä pensaikkoon ja jättää tie joksikin aikaa vapaaksi.
Kaspar Engert aikoi juuri toteuttaa tämän ajatuksen.
"Kaspar!" kysyi nyt hänen takanaan eräs ääni, jonka kaiku sai hänet äkkiä kääntymään.
"Sinäpä se kuitenkin olet?" sanoi Leena, joka iloisin katsein astui häntä vastaa.
"Niinpä kyllä, minä se olen", vastasi Kaspar nauraen ja tarttui hänen molempiin käsiinsä. "Hyvää päivää, rakkahin sydänkäpyni! Sinä siis seisoitkin siellä kirjelaatikon luona?"
"Minä olen kirjottanut kirjeen."
"Kelle sitten?"