"Mihin sinulla sellainen kiire oli?"
"Näkemään sinua, Lenerl; ei mitään muuta kuin näkemään sinua."
Hän otti neitoaan kädestä ja talutti hänet ruohikolle kukkulan reunalle, ja siellä he istuutuivat varjoisan pensaan alle ruohokummun reunalle.
"Tiedätkö, Lenerl, sinä läksit eilen melkein liian rutosti, ja kun tänä aamuna ajattelin kaikkea mitä oli tapahtunut ja sitten tuota äkillistä yllätystä… Joosef ja Jaakoppi, me emme ole olleet aivan vähän typeriä, en ainakaan minä miehenä … et saa närkästyä, eikä ole syytäkään, sellaisissa asioissa ja oloissa ei viisauskaan tee meitä ymmärtäväisemmiksi. Kun minä siis punnitsin eilistä päivää, tuntui kuin olisin kaikki uneksinut, … jopa jotain, minä ajattelin, juokse nyt heti sinne ja osota, ettei se ollutkaan unta. Ja minä läksin salaisesti Grasbodenista ja tulin onnellisesti tänne tapaamatta ristinsieluakaan; Föhrndorfissa ja Hinterwaldenissa ei kukaan tiedä mitään täällä olostani. Jos olisivat huomanneet ja hoksanneet, minne minä ehätän, olisivatpa taas saaneet jauheita naurumyllyynsä, ja sitä lajia me olemme heille jo antaneet enemmän kuin tarpeeksi. Ainoana huolenani oli, miten pääsisin huomaamatta taloon ja saisin tavata sinua; ja katso silloin auttaa Herra omiaan ja antaa meidän kohdata toisemme tiellä! Saamme kenties vain muutamia minuutteja olla kenenkään häiritsemättä, mutta juuri niitä vaille jäin eilen, kuin tulimme yksimielisiksi."
Hän kääri oikean käsivartensa Leenan ympärille ja tarttui hänen käsiinsä; tytön runsaskutrinen pää nojautui hänen poskeaan vastaan.
Linnut leikkivät liverrellen pensaiden lehvillä, kirjava perhonen vaaputteli ruohikossa, muurahaiset riensivät edestakaisin kivien ja sammalten välissä, ja pienet viheriäiset koppakuoriaiset keinuivat ruohonkorsilla, joita samoinkuin lehtiäkin aurinko hohteellaan valaisi ja tuuli tuuditteli synnyttäen vaihtelevia värivivahduksia. Kauempana ympärillä oli koko laaja Halde näkyvissä; aivan vihreiden kenttien keskellä näkyi siellä täällä monivärisiä kukkaisjoukkoja; vanhan talonpojan kartano valkeine muureineen ja punaisine kattoineen näytti jotakuinkin pieneltä. Kauimpana näkyi joku valkoinen juova, josta kohosi torni kullanhohtavine huippuineen, toisen seurakunnan kirkontorni. Takaa kuumotti sinertäviä vuoria ja kaiken yllä kaareili kirkas taivas, joka jakoi riemullista valoa ja elävöittävää lämpöä kaikkialle, lähelle ja kauas.
"Hyvä Jumala, kuinka maailma onkaan kaunis!" lausui Kaspar hiljaa. Hän sai vastaukseksi hiljaisen myöntävän kädenpuristuksen. He istuivat siinä toisiinsa lähetysten nojautuneina, sydämissä syvä rauha, mitään toivomatta, mitään nauttimatta tältä niin juhlallisena väreilevältä maailmalta. — — —
He eivät tienneet, kuinka kauan olivat istuneet, kun he äkkiä nousivat ja sanoivat kumpikin samalla kertaa: "Nyt on aika mennä."
"Jumalan haltuun, Kaspar!" sanoi Leena. Mutta Kaspar ei hellittänyt ojennettua kättä, vaan veti Leenan luoksensa ja suuteli häntä. "Jumalan haltuun, Lenerl rakkaani!" Leenan jälkeen hän vielä huusi: "Saat kohta kuulla minusta!"
Leena nyökkäsi hänelle hymyillen ja astui sitten ripeästi ja taaksensa katsomatta suurta taloa kohden.