"Rautatiestä."
"Se on totta, rautatiestä! Mutta aikaisemmin?"
"Tulimme yksimielisiksi, että minä saan Leenan."
"Niin, nyt muistan! Mutta sinä huomaat, miten ihminen vanhana höpertyy. Tänä päivänä ei se ole ihmeellistäkään, sillä päätäni särkee. Morsiusväki on aamusta alkaen jatkanut tuota kauheaa ampumista. Hetkisen on ollut hiljaisempaa, mutta nyt ne taasen alkavat; ei voi puhua yhtä järkevää sanaa — Jeesus ja Joosef!" huusi hän tukkien käsin korviaan, sillä kiväärit jyskivät jälleen mäellä, ja heti sen jälkeen laukaistiin pihamaalla kaikki pistoolit.
Sitten hiljentyi vähän ja väen nähtiin hajaantuvan. "Nyt ne menevät ruualle", sanoi vanhus helpotuksesta huokaisten, "nyt saamme hetkisen rauhaa! — Niin, rakas ystävä, sitähän minun piti sanoa, että sinua varmaankin kummastuttaa, kun tyttö ei saa mitään myötäjäisiä; mutta niin vaikeaa kuin se minulle onkin, minä en voi mitään. Mutta sinä et kuitenkaan saa minua pitää minään vanhana saiturina etkä pahastua, vaikken voi selittää sinulle syytä. Se on omantunnon asia, pelkkä omantunnon asia, etten voi hänen tähtensä ottaa mitään muilta lapsiltani."
"Älä vaivaa itseäsi, Reindorfer. Minä otan asian sellaisena kuin se on; suoraan sanoen minä tiedänkin miten asiat ovat, eikä minun kunniallisena miehenä tarvitse vakuuttaa, että säilytän salaisuuden. Leena ei ole minulta mitään salannut, vaan kertonut kaiken, mikä häntä koskee."
"Vai niin, vai niin! Hän olisi kenties voinut jättää sen tekemättä! Mutta oikein hän teki sittenkin; miehen ja vaimon välillä ei saa olla vähintäkään salaisuutta, heidän pitää näyttää toisilleen sydämensä salaisimmatkin sopukat. Mutta minä näytän itseni sinulle liian kauniissa valossa!"
Grasbodenin isäntä näytti olevan hetken hämillään, ennenkuin huudahti: "Kuinka niin? Hyvä Jumala, sinä et ole huonompi pyhää Joosefia, ravitsijaisää."
Vanha Reindorfer katsoa huilautti häneen veitikkamaisesti: "Kuuleppa!
Pyhä kaimani kostaa sinulle, jos hänestä niin pilkallisesti puhut."
"Ei, ei … sinun täytyy ensin kuulla, mitä minä tarkotan. Pyhimyksetkin ovat aikanaan olleet ihmisiä ja voittaneet silloin pyhyytensä, niin että he nytkin, kukin alallaan, kelpaavat meidän esikuviksemme ja rukoilevat puolestamme. Sentähden me kyllä tiedämme — vaikka heitä onkin niin paljon — kenen puoleen heistä meidän on käännyttävä ja keneen turvauduttava, ja sentähden on kullakin ihmisellä erityinen suojeluspyhänsä. Ymmärrätkö minua?"