"Jumala. Ja jos ei hän sitä tekisi, niin oma kunniani ja ihmisyyteni tekisi sen."
Kaspar katseli vanhusta kummastuksissaan ja henkeään pidätellen, samalla kun salainen hymy väikkyi hänen suupielissään. Käyttäessään leikkipuhetta, Reindorfer teki sen kurtistetuin kulmin ja räpyttävin silmin, ja tahtoessaan antaa vakaville sanoilleen erityistä painoa, löi hän niille tahtia oikean kätensä kolmella pisimmällä sormella, toisten sormien ollessa taivutettuina sisäänpäin. Kaspar oli useasti huomannut Leenan tekevän samoin; sentähden hän hymyili. Mutta nyökkäsi sitten vakavasti päätään ja sanoi: "Sinä ajattelet jalommin kuin muut."
Kuumuuttaan hehkuva palvelustyttö riensi nyt paikalle ja huusi: "Tule nyt, vanha isä, nyt ruvetaan syömään!"
"Tulen heti." Hän nousi hitaasti ja sanoi Kasparille: "Haluat kenties tulla sisään morsiusparia tervehtimään ja näyttämään itseäsi?"
"Suoraan sanoen, Reindorfer, jos sinä et sitä pyydä, niin minä jätän sen tekemättä."
"En todellakaan pyydä. Hän on kyllä minun oma poikani, mutta vaikea on tulla toimeen hänen kanssaan. Kun päästään ruualta, kirjotan kirjeen Leenalle ja annan myöskin suostumukseni sinulle kirjallisesti; toivon, että otat molemmat paperit mukaasi, jotta voit todistaa käyneesi täällä, sekä saaneesi asiasi suoritetuksi."
"Mutta tuskinpa sinulla on tänään poikasi kunniapäivänä tilaisuutta kirjottaa?"
Vanhus puistalti päätään. "Minun kaikki päiväni ovat samallaisia, ja hyvä olisi jos ei minun tarvitsisi tätä päivää murheella muistella. Sanon sinulle, että Leena on rakkain lapseni, toiset… Tästä uudesta sukulaisesta ei suinkaan ole suurta kunniaa; parasta että pysyttelet kaukana hänestä."
Kaspar tarttui osaaottavasti hänen käteensä. "Puhut omasta lapsestasi!"
"Niin, omasta lapsestani. On kenties helpompi kasvattaa vieraita lapsia. Heidän hyvät ominaisuutensa herättävät vähemmän riemua, pahat taas enemmän vastenmielisyyttä. Omissa lapsissani en ole onnistunut. Jos heistä tulee ihmisiä, täytyy elämän ankaran koulun kurittaa heitä isän käden asemasta. Luulin ettei tarvitse mitään erityistä ankaruutta, jotta he kehittyisivät vanhempiensa kaltaisiksi, mutta nyt he osottavatkin röyhkeyttä ja tylyyttä. Sen, mitä teen heidän hyväksensä, he pitävät minun välttämättömänä velvollisuutenani, heillä ei ole sydäntä lainkaan — ei lainkaan sydäntä!" Hän katseli hetkisen äänetönnä maahan, sitten hän niisti, nosti päätänsä ja jatkoi tavallisella äänellä Kasparille: "Oli ikävä, että satuit tulemaan tänne juuri tänä päivänä ja joutumaan tällaiseen hälinään, jossa sinulle ei voida osottaa ollenkaan kunnioittavaa huomiota; ethän edes voi hevostasikaan ruokkia täällä, sillä sinä näet että niitä on jo ennestäänkin useita portin ulkopuolella. Luulen olevan viisainta, että ajat kylän majataloon ja asetut sinne. Minä tulen sinne pian lupaamieni kirjeiden kanssa, ettei sinun tarvitse viipyä tässä mellakassa ja hälyssä."