Ihmisille, jotka lukevat ansiokseen ankarasta valvonnasta, luonnollisesta häveliäisyydestä tahi laimeasta verestä johtuvan tavallisen siveytensä, on varsin masentavaa huomata entisen kevytmielisen elostelijan pääsevän samaan määrään ja sitten käyttäytyvän yhtä arvokkaasti kuin hekin. Näin kuulee kuitenkin usein tapahtuvan.
Melzerin Seferlistäkin oli tullut moitteeton talon emäntä, ja Florian oli kokonaan erehtynyt luullessaan, että vanha tarina myllyn ja Reindorferin talon suhteista uudistuisi. Sitä ei olisi tapahtunut, vaikka Florian olisi elänytkin. Eikä Seferl enää antanut aihetta mihinkään juttuihin, hän oli aivan eronnut entisyydestään. Viimeisinä tyttövuosinaan hän oli ajatellut ainoastaan tulevaisuuttaan, ja niin hän teki naineenakin. Hän ei kyllä tahtonut häiritä lepoansa ja rauhaansa "minkään tyhmyyden tähden", hän eleli vallan laajasti ja mukavasti talossaan ikäänkuin olisi tahtonut hoitaa tulta tuolinsa alla. Jos hän siinä levittikin itseään enemmän kuin muut olisivat suoneet, ja kuinka hyvin he siihen mukautuivat — siitä hän ei ollenkaan välittänyt.
Reindorferin nuori emäntä tahtoi osottaa kaikille paikkakuntalaisille sekä talon asukkaille, että hän osasi oivallisesti emännöidä ja hoitaa taloutta. Kun hän varsin hyvin tiesi monien sitä epäilevän, hän tavattomilla ponnistuksilla hääräsi kaikkialla, juoksi aamusta iltaan asunnossa, pihalla, vainioilla ja puutarhassa, toruen ja haukuskellen talonväkeä. Leopold oli hänen rehkimiseensä hyvin tyytyväinen ja odotti siitä paljon hyvää, mutta vanha Reindorfer arveli, että se vaikuttaa vain alussa; lopulta joko itse väsyy torumiseen, vaikkapa joltakin maantienkulkijalta oppiikin joka päiväksi uuden häväistyssanan, tahi työntekijät tottuvat alituiseen riitaan eivätkä siitä välitä mitään, tekevät vähän ja senkin vastenmielisesti ja huolimattomasti. Vanhus ei puhunut hellävaroen miniästään, ja kiusaantunut talonväki kertoi hänen sanansa emännälle tehdäkseen tälle harmia. Sentähden Seferlin viha appeaan vastaan alinomaa kiihtyi, niin että hän sanoi tuon tuostakin: "Ukko ei olisi ennen tahtonut minua mitenkään sietää tässä talossa, ja nyt minä en siedä häntä täällä. Hän ei tee mitään hyvää. Ellei Jumala häntä pian korjaa, minä ajan hänet talosta."
Palvelusväki kertoi tämän vanhalle isännälle, "että hän tietäisi katsoa eteensä", mutta oikeastaan vain voidakseen huvin vuoksi kiihottaa nämä kaksi toisiaan vastaan, jolloin he toivoivat heidän alituisten torainsa aikana saavansa jonkun verran rauhaa. Mutta siinä eivät palvelijat ottaneet lukuun nuorta isäntää.
Yhdeksän viikkoa oli kulunut Reindorferin talossa torassa ja rauhattomuudessa, kun vanhukselle tuli kirje Föhrndorfista. Kolmena sunnuntaina perätysten hän oli, kuten oli luvannutkin, iloisella hartaudella kuunnellut Magdaleenan kuulutusta; nyt kutsuttiin hänet kirjeellä viettämään neidon kunniapäivää. Mutta Leopold ja hänen vaimonsa vastustivat sitä, ja vanhus lähetti kieltävän vastauksen. Tuli uusi kirje ja siinä entistä hartaammat pyynnöt, mutta perheväki selitti, että vanhuksen on oltava kotona.
"Jos olisimme aavistaneet, että Leena saavuttaa sellaisen onnen", sanoi Seferl vanhukselle, "olisimme hänet kutsuneet häihimme. Tämä loukkaus olisi tullut ajoissa hyvitetyksi ystävällisellä kohtelulla rikasta lankoamme kohtaan; mutta sinun piti hänen kanssaan takanapäin neuvotella saadaksesi panetella meitä hänelle. Se on sinun syysi, etteivät he kutsu meitä, vaan sinut yksin."
"Mutta ymmärräthän sinä", lisäsi Leopold, "ettemme voi antaa sinun yksin matkustaa; olet vanha ja raihnainen ja tie on pitkä — kuka tietää, mitä sinulle tapahtuisi."
"Ja muutoin", puuttui Seferl jälleen puheeseen, "ei ole sopivaakaan, että sinä istut leveänä pöydän ääreen, missä me olemme liian halvat saamaan sijaa! Kuulummehan me yhteen!"
Toivottavasti pojan huolenpito oli yhtä vilpitön kuin miniän närkästys. Kumpaisenkin väitteet yhtyivät sopivasti päätökseen, ettei ukkoa ole yksin laskettava, sillä ensiksikin hänellä olisi Föhrndorfissa paljon valittamista, kärtyisellä luonteellaan hän näet ei voi käsittää, miten ihmeen hyvä hänen on olla; ja toiseksi oli erittäin sopiva tilaisuus osottaa, kuka tässä talon rähjässä nyt komentaa.
Vanhus taipui ja jäi kotiin. Hän oli talon asukkaita ja hänen täytyi koettaa pitää rauhaa talon isäntäväen kanssa. Hänen osansa ei olisi ollut parempi, jos hän olisi myynyt talon ja pidättänyt siinä itselleen pienen tupasen ja niukan ravinnon; mutta ettei se nyt ollut tämän parempi, vaikkei hän ollut myynyt taloaan, vaan luovuttanut sen pojalleen ja miniälleen, se häntä suretti. Ja sielun pohjiin saakka katkeroitti häntä se, että häneltä kiellettiin suurin niistä harvoista iloista, joita hänellä saattoi elämässään vielä olla.