Sinä päivänä, jolloin Föhrndorfissa vietettiin häitä, meni vanha Reindorfer puutarhaan, poimi kukkalavoista suuren kukkavihkon ja pitäen sitä yhteenliitettyjen käsiensä välissä asettui istumaan lehtimajan pöydän ääreen. Sinä hetkenä, jolloin hän luuli morsiusparin Föhrndorfissa juuri vaihtavan sormuksia, hän laski kukkaisvihkon hiljaa ja varovasti sille paikalle, jossa Magdaleena oli istunut ottaessaan häneltä jäähyväiset.
Mutta kun miniä saapui puutarhaan ja näki kukkaset, kuohahti hän appeaan vastaan. "Herra Jeesus, mitä teet minun kukkasistani?" hän kirkui.
"On siellä vielä tarpeeksi jäljellä", sanoi vanhus; "minä olen kerännyt kukkavihkon."
"Kelle? Et suinkaan itsellesi?" Kun vanhus oli ääneti jatkoi Seferl: "Luuletko, etten minä huomaa sinun lapsellista höperöimistäsi? Kukkavihko vieraille ihmisille, jotka ovat monien penikulmien päässä! Heille siitä ei ole mitään iloa ja täällä siitä täytyy suuttua! Etkö yhtään sääli kukkalavoja? Jos et sitä ymmärrä, niin pitäisi sinun ymmärtää pyytää lupa. Voisihan olla mahdollista, että mieluummin syöttäisin kukat lehmille!" Niin sanoen hän otti kukkavihkon, viskasi sen aidan yli ja riensi pois vanhuksen vastaväitteitä kuulematta. Vanha Reindorfer pyyhkäisi vapisevilla käsillään jonkun kerran pöytää ikäänkuin puhdistaakseen sitä, ja vaipui sitten ajatuksiinsa. Hän tunsi jotakin kosteaa silmäkulmissaan ja paineli niitä etusormellaan, jonka sitten pyyhki nuttuunsa.
Kolme viikkoa oli kulunut tuosta päivästä eikä Leenasta kuulunut mitään. Se huoletti vanhusta. Tuosta avioliitosta ei ole kenties tullutkaan mitään? Tahi jos yhteiselämä jo heti alusta muodostui niin huonoksi, että suru ja häpeä on estänyt Leenan siitä mitään kertomasta?
Vanhus ei ajatellut lähintä syytä, sitä nimittäin, että kahdelta onnellisesti yhteen liittyneeltä henkilöltä kuluu aikaa yksinomaan toisiansa varten. Vaikkapa jonkun poissaolevan rakkaan ystävän muisto silloin tällöin kohoaakin heidän mieleensä ja he toivovat häntä hetkiseksi luokseen kaiken onnensa todistajiksi, puuhiensa ja töittensä katsojaksi, niin liikkuu tämä hiljainen tervehdys ja lausumaton toivo vain ystävällisenä unelmana sielussa. Paperin ratina karkottaa sen jo pois. Ja vaikkapa vastanaineiden koti muuten onkin hyvin puhdistettu ja siistitty, mustepullo on siellä kuitenkin tomuinen ja kynät ruostuneita.
Vanha Reindorfer olisi kuitenkin voinut saada todistuksen epäluulojensa aiheettomuudesta. Hääpäivän iltana myöhään jätettiin Reindorferin taloon postikortti. Sen sai ensiksi käsiinsä keittiössä hääräävä Seferl, joka luki siitä: "Rakas isä! Tänään on juhlapäivämme. Kaipaamme sinua, mutta koska et voi tulla, tervehdimme sinua hellimmästi. Kirjotan nämä rivit kiireessä, ennenkuin astumme alttarin luo. Magdaleena. Kaspar Engert."
"Hitto, menkää vaikka hiiteen!" kähisi Seferl ja viskasi kirjekortin tuleen.
Noin kahdeksan päivän kuluttua saapui taas kirjekortti, joka niinikään joutui Seferlin käsiin. Nuori Grasbodenin emäntä kirjotti, kuinka onnellinen ja tyytyväinen hän on, ja edelleen — kuten Seferl tuumi — "aivan kuin hän olisi rakastunut tuohon ukkoon". Tämä olisi hänelle todellakin sopivaa. Tuleen vain! Sentähden vanhus parka ei tietänyt mitään ja kuljeskeli rauhatonna talossa ja tanhuvilla tullen siten yhä suuremmaksi kiusaksi muulle perheelle, joka ei hänen huolistaan hiukkaakaan välittänyt.
Tänä päivänä oli häistä kulunut ummelleen kolme viikkoa. Ukko tuli varhain aamulla keittiöön sytyttämään piippuaan. "Hyvää huomenta, Seferl, hyvää huomenta!" sanoi hän.