Seferlin kasvot lensivät tulipunaisiksi ja hän aivan raivostui kiukusta. "Sinä kurja siemenpureksija", hän huusi, "minä voin saada vaikka minkä vahingon sinun tähtesi! Sinä hyödytön elättinauta, sinä kukkarorosvo!"
Leopold saapui kamarista. "Mikä nyt on taas?" hän kysyi.
"Ukko on aivan mieletön tänään. Ei siinä kyllä, että hän arvelee meidän varastaneen Leenalta saapuvia kirjeitä, hän sanoo minulle vasten kasvoja, että minä käytän luvattomasti talon omaisuutta sinun tietämättäsi."
"Hänpä se alkoi", sanoi vanhus puolustautuen.
"Vaikkapa", vastasi Leopold; "sinulla olisi pitänyt olla ymmärrystä poistua tiehesi, olethan jo tarpeeksi iäkäs! Ja nyt on, isä, sopiva aika puhua suoraan, mitä jo kauan olen ajatellut. Sinä olet aina ollut vastahakoinen Seferliä kohtaan, mutta se ei käy päinsä. Tiedät varsin hyvin, että järjestys on tarpeen taloudessakin; ensimäisenä on isäntä, toisena emäntä, ja heidän käskyläisiään ovat kaikki muut ilman erotusta; kukaan ei saa nousta vastahankaan, sillä se antaisi huonon esimerkin, jota ei voi suvaita. Seferl ei ole sinun mieleisesi; sitä en voi auttaa. Mutta nurjamielisyytesi osottamisen minä kiellän! Sinä etsit usein julkista toraa hänen kanssansa, sinä äriset salaa palvelusväelle, että olet hänen emännöimiseensä tyytymätön, että ruoka on huono ja kohtelu tyly. Se ei ole oikein. Minkä hän sille voi, ettei sinulla enää ole hampaita purraksesi ja että vanhetessasi myöskin vaivaannut. Hän ei ole kiskonut hampaita suustasi eikä latonut ikävuosia niskaasi. Ja ken tahtoo hoitaa talouttaan menestyksellä, hänellä ei ole aikaa tuhlata mihinkään liikoihin, liikoihin ruuanlaitoksiin, liikoihin huolehtimisiin ja liikoihin ystävällisyyksiin. Seferl on tämän talon emäntä eikä talouttamme nyt suinkaan hoideta huonommin kuin autuaan äitimme aikana. Jos nyt emäntä taikka talous, toinen taikka toinen, tahi molemmat samalla kertaa ovat sinulle vastenmielisiä, täytyy minun, vaikka se tuntuukin vaikealta, antaa sinulle se hyvä neuvo, että etsit muualta parempia!"
Tapa millä Leopold nosti olkapäitään ja levitti kätensä oli myöskin sen seikan vahvistuksena, ettei muuta keinoa ollut. Vasta jälleen annettuaan kättensä vaipua ja käännyttyään toisaanne hän katsahti isänsä silmiin, joita hän puhuessaan oli huolella karttanut.
Koko hänen puheensa ajan oli vanhus värähtämättä katsellut häntä. Nyt hän huokasi raskaasti, kääntyi äkkiä, tapaili keppiä, joka oli pudonnut hänen kädestään ja astui sitten pihaan ja sen yli maantielle.
Leopold yritti seurata häntä.
Seferl tarttui häneen: "Anna sen mennä", hän kuiskasi.
"Mutta sinä et katsonut häneen", sanoi Leopold, "hän näytti niin säälittävältä kuin ammuttu hirvi."