"Kas, isä, kuinka olet niin aikaiseen lähtenyt kotoa ja tullut tänä päivänä meille?" kysyi Elisabeth.
Samalla kun hänelle tarjottiin jotakin vahvistavaa, vanhus valitteli, kuinka vaikeaksi hänen asemansa oli viime aikoina kotona muuttunut.
"Sanoinhan sinulle edeltäpäin, ettet siitä mitään kiitoksia saa, kun otat tuon kehnon olennon kotiisi."
Hän kertoi edelleen, kuinka hänen ja kotiväen välit olivat tänä aamuna kokonaan rikkoutuneet.
"Sepä oli kaunista", sanoi tytär, "nyt saat kerjäten pyrkiä takaisin heidän luokseen."
Vanha mies katsoi rauhattomana ylös ja kuiskasi: "Minä rukoilen sinulta, Lissel."
"Mitä?"
"Ettei minun tarvitseisi mennä sinne enää!" Hän puristi vapisevat kätensä yhteen. "Enkö saisi jäädä tänne?"
"Jäädä tänne, meidän luoksemme? Mitä ajatteletkaan? Minun käteni ovat täynnä työtä ja huoneet täynnä lapsia, eikä minulla ole vähintäkään aikaa hoitaa ja vaalia sinua, josta ei enempää kuin lapsestakaan ole hyötyä eikä apua, vaan päinvastoin ajan pitkään aina voimattomammaksi tullessasi joudut taloon kuormaksi. Reindorferin talossa ei ole lapsia, heidän on helpompi sinua pitää. Sinä taivuit ottamaan sinne Melzerin Seferlin, siksi on mielettömyyttä torailla hänen kanssaan. Mene Herran nimessä sinne, missä on kotisi, anna heille nöyriä sanoja ja ole vasta viisaampi."
Hän nousi ja meni ylös jättäen vanhan isänsä yksin lasten kanssa. Nämä hiipivät peloissaan soppeen ja olivat siellä hiljaa kuin hiiret, sillä he ymmärsivät, että asiat eivät olleet aivan oikealla tolalla. Vanhuksesta tuntui aika sanomattoman pitkältä, istuessaan siinä pää alas vaipuneena, tietämättä pitäisikö jäädä vai lähteä.