"Hyvää yötä, Reindorfer!" — Rosel riensi takaisin tietä myöten yhtä kiireesti kuin oli tullutkin.
"Hyvää yötä!" murahti talonpoika. Hän tarttui lapsukaisen käteen ja vetäen häntä jälestään torui häntä alinomaa; uutta soimausta alottaessaan hän karkealla kourallaan puristi tytön hentoa kättä, ja tempoi häntä niin, että lapsi oli kaatua.
"Vai myllylle sinunkin pitää päästä? — Siihenkö pesään sinäkin, sikiö, haluat? — Tietysti haluat pesääsi? — Mokoma käenpoika! — Menepä vielä kerran sinne, — silloin lyön sinut murskaksi! — Menepä vain kerran vielä!"
Pieni käsi oli aivan punainen, ja käsivartta pakotti. Pienokainen itki ja nyyhkytti äänekkäästi.
Eräs mies istui heidän kuljettavansa tien vieressä. Kleehuber se siinä lepuutti jalkojaan:
"Kuinka sinä, Reindorfer, pientä tyttöäsi pitelet?" hän kysyi. "Olen nähnyt sinun jo kauan näin itkettävän häntä. Sinun kotonasi ei ole pitkiin aikoihin ollut pieniä; olet unhottanut, miten heitä on kohdeltava."
Hän ei saanut vastausta, ja päätään puistaltaen hän katsoi heidän jälkeensä.
Reindorfer herkesi puristamasta lapsen kättä ja hiljensi kulkua, ja kun he olivat ehtineet Kleehuberin näkyvistä, seisahtui hän.
"Ei se ole oikeastaan oikein, se on julmaa ja epäkristillistä! Minkä lapsi voi mielijohteilleen? Eikä hän sillä mitään tarkottanut, eihän hänellä ole sen vertaa ymmärrystä. Älä itke, Leena!"
Hän otti tytön käsivarrelleen ja kantoi kotiin.