Reindorferin vaimo seisoi portilla ja juoksi vastaan, mutta ennenkun hän ehti lasta tavottamaan, laski Reindorfer sen maahan ja sanoi: "Siinä on äpäräsi! Jos talomme olisi palanut tahi ukkonen lyönyt meidät kaikki muut kuoliaaksi, et sinä olisi pitänyt sellaista hädänhälinää kuin nyt."
Vaimo otti lapsen luokseen ja katsoi mieheensä kyyneleisin silmin:
"Jumala antakoon anteeksi sinulle, Josef, kovuutesi minua kohtaan!
Mutta minä en voi tehdä muuta kuin sen, mihin on pakko."
* * * * *
Mylläri tahtoi laskea, niin hän ainakin sanoi, mutta hän nähtävästi toimitti laskuja päässään, sillä paperille ei ollut vielä ainoatakaan numeroa ilmestynyt. Mitä laskemista tämä oli? Tahtoiko hän kenties jonkun vanhan velan hävittää pois muistista?
Hän todellakin koetti sitä. Miksi hän ei sallinut vaimonsa saattaa tyttöä? Se oli todellakin hassua, ikäänkuin lapsi tietäisi jotakin jaaritella. Mutta oikein se sittenkin oli. Ja tyttö on pidettävä hänen kotoaan poissa, sillä nuo suuret ruskeat silmät olivat saaneet hänet hämmennyksiin, vaimokin oli huomannut ne! Joutavia! Juoksenteleehan täällä paljon muoskia, joista hän ei tiedä mitään — niin, parasta kun ei tiedä mitään, ei tahdo tietää! Vapaa kulkuri on onnellisin!
Sano se vielä kerran, mylläri! Eräänä päivänä sinä sen sanot, mutta silloin et tee sitä niiden vastenmielisten tunteiden vallassa, joiden pakotuksesta nyt nojaat pääsi kyynärpäin pöytään tuettuja käsiäsi vastaan, et rauhattomana siitä, että kevytmielisyytesi uhri ja hedelmä on arveluttavan lähellä sinua ja että sinun täytyy sidotuin käsin äänetönnä katsoa, mihin tämä johtaa; sinä sanot sen aivan toisinlaisin tuntein, ja sääli, joka sinusta nyt on kaukana, täyttää silloin olentosi!
* * * * *
Elisabeth Reindorferin hääpäivä oli pienestä Leenasta ihana päivä. Mitä silloin saikaan nähdä ja — syödä! Ajettiin kauas, hyvin kauas monilla rattailla, ja kuinka kaunis puku siskolla oli, ja kuinka soittajat soittivat ja väki tanssi! Kaikki oli toisenlaista kuin kotona!
Mutta hänen sydämensä oli pakahtua, kun kaikki tämä ihanuus sai surullisen lopun, kun hän sai kuulla, että sisar jäisi ainiaaksi sinne, niin ihmeen kauas hänen luotansa. Lasta ei voitu rauhottaa, ennenkun Elisabeth lupasi, että hän tulisi seuraavana päivänä ja joka päivä katsomaan heitä. Leena parka, se oli vain lupaus ja siksi jäi!
Äiti piti hänestä sen jälkeen vähän enemmän huolta; mutta sisarta se ei korvannut. Vaikka äiti ei koskaan kieltänyt lapseltaan luonnollisia tunteita — hän olisi siten näyttänyt vielä rikollisemmalta —, oli hänessä kuitenkin jonkinlainen arkuus tyttöä kohtaan, ja se herätti Leenassa samanlaisen tunteen.