Leenalla oli talossa ainoastaan yksi ystävä, johon hän saattoi luottaa ja joka käsitti kaikki asiat juuri niin vakavasti tai leikillisesti kuin hän tarkottikin. Se oli vanha "Sultan". Koira olisi mielellään leikkinyt hänen kanssaan, mutta hän tiesi, että eläin oli kovin kipeä, ja sentähden hän usein meni sen luo, sinne, missä se makasi oljillaan, ja eläin osotti siitä aina iloaan. Mutta eräänä päivänä oli elukka kovin rauhaton, voihki ja ulisi sekä heittelehti sinne tänne. Ja silloin Leena kysyi: "Mikä sinulla on, Sultan?" Mutta tämä ei näyttänyt häntä huomaavankaan. Leena istui murheissaan kopin luona ja veti koiran alle olkia, jotka se oli syrjään suljuttanut. Seuraavana aamuna oli "Sultan" kuollut, ja talonpoika kaivatti sille haudan puutarhaan. Renki veti sinne koiraa jäljestään, niin että sen pää iski kiviin, mutta Leena alkoi silloin ääneen itkeä ja piteli käsin omaa päätään. Rengin täytyi odottaa, kunnes Leena ennätti kääriä esiliinansa koiran pään ympärille. Tyttö seurasi sitten itkien mukana ja katsoi, kuinka kuoppa kaivettiin, "Sultan" laskettiin siihen ja multa tallattiin jälleen paikoilleen.
Renki meni sitten lapioineen pois, ja Leena jäi yksin täytetylle haudalle. Siinä oli "Sultan" maan alla, sen koppi oli tyhjä ja oljet olivat möyhyksi tallatut. Kelle hän nyt haasteleisi, kun iloitsi päivällisruoasta tahi jostakin muusta? Kelle hän valittaisi, kun pelkäsi lyöntejä tahi oli niitä jo saanut? Ja kun häntä jälleen orjantappuran piikki raapii, ei "Sultan" koskaan nuole pois verta. Oi sinua, hyvä "Sultan" raukka!
Hänelle oli opetettu, että hänen, kun hän oli ensin lukenut iltarukouksen omasta puolestaan, piti lukea se toistamiseen isän, äidin ja sisarten ja "kaikkien niiden puolesta, joita hän rakasti". Lohduttomassa surussaan hän liitti nyt yhteen pienet kätensä ja rukoili, luki kaikki mitä hänelle oli opetettu: aamurukouksen, ruokarukouksen ja iltarukouksen — "Sultanin" puolesta.
Sitten pyyhki hän silmänsä ja meni rauhottuneena pihaan.
Hän toivoi kyllä, että he saisivat toisen koiran, jonka kanssa hän eläisi yhtä hyvässä ystävyydessä; parin päivän perästä uusi koira tulikin, mutta se oli ärtyisä ja muriseva, sitä ei voinut puhutellakaan.
Sentähden hän oli mielissään, kun äkkiä sanottiin, että hänen oli mentävä kouluun. Kun äiti hänet sinne saattoi seisattui hän arkana ovenpieleen, siellä oli näet niin paljon lapsia. Hän ei ollut koskaan ajatellut, että niitä olisi niin paljon. Ja kun hänen täytyi istua niiden joukkoon, uusien pienimpäin oppilaiden keskelle, ensimäiseen riviin, aivan opettajan eteen, hän tuskin uskalsi katsoa ylös. Hän uskalsi sen vihdoinkin ja katseli häntä lähinnä istuvia tyttöjä, sitten tarkasteli hän poikiakin, jotka istuivat huoneen toisella sivulla. Sieltä joku nauroi häntä vastaan, ja se oli myllärin Florian. Hänellä oli siis täällä ainakin yksi tuttava, ja se muuttikin heti koulun ihanaksi paikaksi.
Kun koulutunti päättyi, tuli odottava "Flori" häntä vastaan.
"Siinä on Reindorferin Leena", hän sanoi.
Tyttö nauroi.
"Oli se viisaasti, kun lähettivät sinut kouluun", sanoi poika. Ja niin he jutellen kulkivat yhdessä Reindorferin portille saakka.