He jatkoivat tätä tapaa jonkun aikaa joka päivä, menivät yhdessä kouluun ja palasivat samoin. Mutta pian häirittiin tätä yksimielisyyttä. Leena alkoi äkkiä pysytellä pojasta kaukana. Tyttö joko oli jo ennättänyt kauas pojan tullessa kouluhuoneesta ja juoksi sitten niin kovasti, että oli mahdoton tavata häntä, taikka jäi hän jäljelle eikä tullut näkyviin, vaikka poika kulki kuinka hitaasti.
Kun Leena kerran oli taas jäänyt jäljelle, piilottautui poika siihen paikkaan, missä tie kääntyi tiheään vesakkoon, ja kun Leena saapui, juoksi hän piilostaan ja tarttui tytön käsivarteen.
"Tapasinpa sinut nyt", hän sanoi. "Mitä olen tehnyt sinulle, kun et enää koskaan kulje minun kanssani?"
"Isä uhkasi lyödä minua, jos sinun kanssasi käyn."
"Sinun isäsi on julma mies."
He pysähtyivät ajattelemaan.
Yksi keino kyllä oli. Mutta kun Florian itse kammoksui ruumiillista kuria ei hän tahtonut Leenalle ehdottaa, että tämä antaisi isän lyödä ja käveleisi hänen kanssaan niinkuin ennenkin.
Mutta kun julmaa Reindorferia ei ollenkaan tiellä näkynyt, hän myöskään ei voinut kumpaakaan lyödä, ja niin heillä oli salaisuus, jota ei kukaan muu tietäisi kuin he itse.
Se oli houkuttelevaa, ja lapset olivat mielestään kekseliäämpiä kuin kaikki suuret ihmiset.
Tie oli turvallinen siihen pensaaseen saakka, jossa he nyt seisoivat; vasta sitten kun he olivat sen sivuuttaneet, saatettiin Reindorferin talosta heidät nähdä. He sopivat keskenään, että aamusin kouluun mennessä odottavat toisiaan tämän pensaan luona ja paluumatkalla kulkevat yhdessä siihen saakka, mutta siinä toinen jättäytyy jäljelle ja jatkaa matkaa paljoa myöhemmin.