"No, tuletko kanssani?" kysyi Leopold katsahtaen juhlallisesti ympärilleen.
"Niin totta kuin elän. Kun nyt kaikki on selvillä, ei sinun enää tarvitse sitä edes kysyäkään, kaunis, reipas Leopoldini."
He läksivät yhdessä.
Josefa johti puhetta nyt kuten ennenkin. Tällä kertaa se oli hänelle helppoa, sillä hän sai vain osottaa, kuinka sanomattoman ylpeä hän oli kohdanneesta onnestaan, eikä se ollutkaan turhaa teeskentelyä; siten hän myöskin tahtoi herättää Leopoldissa ylpeän tunnon siitä, että hän on nuori mies, joka on voinut valmistaa yhdelle neitoselle sanomattoman onnen.
Erotessa Josefa kuitenkin keroi teeskentelevän päätöksen: "Jos en olisi saanut sinua, niin, usko se, olisin juossut järveen!"
Olihan se joka tapauksessa kaunis loppuvakuutus.
Leopold hymyili hämillään, mutta samalla tyynnyttävästi; häntä viisaammillakaan ei juuri ole tällaiseen puheesen mitään vastaamista. Tässä tukalassa asemassa teki hän rohkean päätöksen, veti tytön itseänsä vastaan ja tämän huulet löysivät vallan tottuneesti hänen huulensa.
Leopold nykäisi itsensä irti. Poika parka punastui pahasti, naurahti: "hyvää yötä!" ja meni.
Josefa katsoi hänen jälkeensä tietämättä, oliko häntä säälittävä vai nauraako pitäisi.
Mutta nuori Reindorfer kulki varmoin askelin. Matkalla hän koetti ilmaista kuohuvia tunteitaan laulamalla lauluja, joiden sisältö ei suinkaan ollut siveellistä eikä kehuttavaa laatua.