Magdaleena katsoi vaieten syrjään.
"Kun tämän asian tiedän", sanoi Florian, "en kysy taivasta enkä pelkää helvettiä."
"Kuinka voit puhua noin jumalattomasti, Flori?"
"Se on pelkkää totuutta. Sano nyt minulle suoraan, Leena, voitko pitää minusta?"
"En tiedä."
Florian tarttui tytön molempiin käsiin, jotka hiljaa värisivät, käänsi hänet itseensä päin, katsoi vilpittömästi häntä silmiin ja sanoi: "Kyllä sinä sen tiedät, sano pois!"
Mitä siitä tulisi? Leena ei voinut puhua, hän ei voinut sanoa: kyllä. Ei koko maailman hinnasta ja vaikka hänelle olisi vielä sen toisenkin hinta tarjottu, ei hän olisi voinut sanoa: en, ja kuitenkin oli se maailma, joka siinä kuutamon loisteessa hänen edessään oli, niin kaunis, että sanomaton onni oli siinä olla! Se tuntui tuhatkertaisesti tutulta ja niin kokonaan omalta, että sen saattoi toisen kanssa jakaa ja antaa siitä osan toiselle. Niin pitääkin tapahtua. Mitä hänen sykkivä sydämensä kyseli? Tahdotko jakaa hänen kanssansa? Hänen kanssansa?
Leenan sormet kiertyivät lujasti Florianin sormien ympäri.
Ja Florian sanoi hiljaa mutta ilolla: "Vaikkapa et sanokaan, minä tiedän sen kuitenkin."
Hiljainen väristys tuntui neitosen olennossa, hän koetti hillitä nuorukaista nuhtelevalla veitikkamaisella katseella: Älä luule liikoja! Mutta pari kyyneltä, jotka värisivät hänen silmäripsillään, estivät hänen avaamasta silmiään, ja pieni pää, jota hän aikoi uhmaten puistaltaa, vaipui luottavasti nuorukaisen olkapäälle.