VIII.
Synkät pilvet liitelivät tällä kertaa yöllisellä taivaalla ja peittivät tuon tuostakin kumottavan kuun, jolloin tumma varjo verhosi seudun.
Florian ja Magdaleena istuivat käsi kädessä ylhäällä kuusikossa. Joka kerta, kun pimeä varjo heidän ympärilleen levisi, he irrottivat toisensa käden ja olivat ääneti kunnes metsä kirkastui.
Tyttö sanoi: "Minä kuitenkin pelkään, mitä isä sanoo."
Nuorukainen vastasi: "Se on tarpeetonta. Mitä hän oikeastaan voi sanoa ja mitä hänellä voi olla vastaan, kun näkee, että me rakastamme toisiamme? Silloin hänen täytyy minultakin kysyä, ja se on oikein. En pidä häntä sokeana. Hänen täytyy siis nähdä, ja hän kuulee sen kaikilta, että me sovimme toisillemme. Eikä hänen tarvitse huolehtia sitä, että sinun Vesihaudan myllärin vaimona tarvitsee puutetta kärsiä, ja muita arveluita hänellä ei voi ollakaan. Ja minä luulen, ettei Jumala suojele meitä huonommin kuin muitakaan, jotka vilpittömästi toisiaan rakastaen turvaavat häneen."
Synkkä varjo lankesi niitylle.
"Me tahdomme luottaa häneen", kuiskasi tyttö, ja kun ilma heidän ympärillään jälleen kirkastui, jatkoi hän: "Katso, kuinka viisaasti hyvä Jumala on sovittanut kaikki! Olisin jo lapsena tahtonut itselleni Vesihaudan myllyn, siinä onkin jotakin omituista tuossa rattoisasti rytisevässä myllyssä. Ja nyt minä sen saan, mutta kun minä en sitä tunne enkä ymmärrä, saan myöskin myllärin samalla."
"Niin kyllä", sanoi Florian nauraen, "muassa hänen pitää tulla, ethän muuten saa myllyä. Sinun täytyy olla sangen hyvä hänelle, muuten hän panee myllyn seisomaan, ja silloin tulee sinun tähtesi nälänhätä koko seudulle."
"Sinä et saa niin liiotellen puhua, on paljon muitakin myllyjä, ja seudun väestön vuoksi en rauhaani kadota, sillä kyllä se pian löytää uuden myllärin. Mutta mistä minä sen saisin?"
"Siinäpä se on, siksi et saa kinastella."