"Alotan vähistä asioista, että tarpeen tullen totun siihen paremmin."
"Katsopa vanhan viisautta! Sinun kaltaisesi yksinäisen pojan tarvitsee kai paljonkin säästäväisyyttä harjottaa!"
Florian oli tavannut syttytikun. "Minä luulen, etten minä aina ole yhdeksäntoistavuotias, enkä yksinäinenkään", sanoi hän kumartaen lieteen ja pistäen tikun tuleen.
"Kuulepa tätä!"
"Ja minä luulen, ettei naimisiin meno olisi hulluinta." Tikussa paloi jo kirkas liekki.
"Mitä mietteitä sinulla onkaan?" sanoi myllärin emäntä, ja hänen suupielissään väikkyi hymy, kun hän katseli poikaansa, jonka punastuneista kasvoista kuvastui hämmennys joka kerta, kun hänen piipunpesänsä päällä olevasta tikusta tuli leimahti ylöspäin.
Florian sen varmaankin huomasi, viskasi nopeasti pois räiskävän tikun, paiskasi kovalla paukauksella piipun kannen kiinni ja oikaisihe suoraksi. Hän painoi miettivästi jalallaan muutamia permannolle pudonneita kipunoita ja sanoi sitten, niin huolettomasti kuin mahdollista: "Kun kumarrun alas, tulen minä aina punaiseksi kuin kukonheltta, ja kun liedestäkin helle hohtaa, kohoaa kaikki veri päähän."
"Niin, niin, minua aivan säälittää", sanoi äiti. "Minä en sinuna tupakoisi ollenkaan, kun piipun sytyttämisestäkin on niin paljon vaivaa."
"Näytän ehken keitetyltä äyriäiseltä", sanoi Florian koettaen nauraa, mutta varmaankin hampaiden väliin puristettu piippu esti hänet siitä.
Myllärin vaimo astui poikansa eteen ja katsoi häntä silmiin. "Kas niin, poikaseni, älä kiertele enää, vaan sano suoraan! Olet puhunut jo niin paljon, että sinulle olisi vaikeata, jollen minä jo kysyisi. Ymmärrän puheestasi, että olet rakastunut johonkin neitoseen. Kuka hän on?"