"Tuolla!" Tyttö osotti metsän äärellä sijaitsevaa huonoa savihökkeliä.
"Teidän lähteessänne näyttää olevan niukasti vettä. Onko se ihan kuivunut?" sanoi kuningatar ankarasti.
"Kyllä se juoksee, hyvä kuningatar", vastasi tyttö surkealla äänellä. "Pesin itseni viime kuussa, mutta ei siitä ole mitään apua, lika tulee aina takaisin."
"Mitä työtä sinä teet?"
"Äiti on kotona sairaana", vastasi tyttö vältellen.
"Silloin sinun tulisi kahta enemmän tehdä työtä, omasta puolestasi ja äitisi puolesta. Onko ihmettä, että niin moni sairastaa ja kuolee ennen aikojaan, kun rypevät liassa ja saastassa?" sanoi kuningatar huoaten, "Semmoista ei Schwabenissa ollut." Sitten hän kääntyen tytön puoleen lausui: "Pese itsesi ja vaatteesi puhtaiksi lähteessänne, ja puhdista myöskin kotisi, jossa äitisi makaa sairaana, niin kyllä minä sitten tulen teitä katsomaan."
Hän ratsasti eteenpäin yhä kehräten, mutta ajatellen vakavasti kansan veltostunutta tilaa sekä keinoja sen parantamiseksi. "Suurin osa heistä ei tahdo antaa itseänsä auttaa ja vielä vähemmän he itse tahtovat kohottautua rappiotilastaan", ajatteli hän itsekseen, "mutta valaise heitä sinä, taivaallinen Isä!"
Kuninkaallisella maatilalla ahkerat kädet olivat toimessa, ja yleinen iloisuus vallitsi kaikkialla vieraitten tulon johdosta. Taloudenhoitajatar, siisti, reipas talonpoikaisnainen, jolla oli häikäisevän valkoinen esiliina edessään, riensi portille tervehtimään tulijoita.
"Tervetuloa, kuningatar! Tervetuloa, pieni neiti! Siunattu olkoon se päivä, jona teidän hevosenne astuvat tästä portista sisään! Tuolla tulee Pietari, minun mieheni."
Pietari, suuri vahva maamies, astui esiin. Hänen koko kasvonsa loistivat tyytyväisyydestä, kun hän auttoi kuningatarta alas ratsun selästä ja senjälkeen nosti satulasta tyttösen, joka oli keveä kuin höyhen.