Heidän ratsastuksensa päämääränä oli tällä kertaa etäinen kuninkaan omistama maatalo. Tie kulki vainioitten ja niittyjen läpi. Siellä täällä työskenteli ahkeraa väkeä; kuningattaren ratsastaessa ohitse he lakkasivat työstään hetkeksi, tervehtien kunnioittavasti, ja kuningatar sekä lapsukainen vastasivat tervehdykseen ystävällisesti.
"Äiti, missä lienee kultakutrinen tyttö?" kysyi Adelheid äkkiä.
"Hän on kenties mennyt eteenpäin, lapseni. Nuo kuljeksivat juutalaiset eivät ikänä kauan pysy paikoillaan. Tyttö raukka! Täynnä kärsimystä tulee hänen elämänsä olemaan täällä maailmassa, ellei taivaan Herra häntä siitä päästä."
"Juutalaiset ovat pahoja ihmisiä", sanoi lapsi vakavasti. "He ovat ristiinnaulinneet Vapahtajan Jeesuksen Kristuksen."
"Niin, ne kyllä olivat pahoja, jotka hylkäsivät ja ristiinnaulitsivat Vapahtajansa, mutta eivät kaikki juutalaiset olleet sellaisia. Muista, että Vapahtajan oppilaatkin olivat juutalaisia, ja he juuri ovat meille saattaneet tiedon Vapahtajasta. Eivät myöskään kaikki kristityt taivaan Herraa tyydytä, vaan ainoastaan ne, jotka palvelevat häntä koko sydämmestään."
"Katso, äiti, tuonne kauas tien viereen", Adelheid osotti sormellaan rääsyistä naisolentoa, joka istui kyyryssään tien varrella ja nähtyään tulijat hitaasti nousi seisoalle. "Mutta hän ei ole kultakutrinen." Mielipaha väreili lapsen äänessä.
Tämä tyttö näytti voimakkaalta. Musta takkuinen tukka peitti pään ja muoto ei ollut miellyttävä, sillä kasvot, kädet ja jalat olivat lian peitossa. Rohkeasti hän astui valkoisen hevosen luo.
"Kuningatar, hyvä kuningatar, antakaa apua köyhälle!" pyysi hän karkealla äänellä.
Paheksien katseli kuningatar tuota epämiellyttävää olentoa.
"Missä sinä asut?"