Hän seisoi nyt pihalla valmiina nousemaan valkoisen hevosensa selkään, sillä myöskin maalais-alamaistensa luona hän tahtoi käydä saadaksensa neuvoa ja auttaa heitä.
Hänellä oli kuninkaallinen ryhti, joka välttämättömästi vaati kunnioitusta. Kunnioittavana seisoi kammariherra Dietrich kuningattaren vieressä, valmiina nostamaan hänet hevosen selkään.
"Äiti kulta, pääsenkö minä mukaan?" huusi pyytävä lapsen ääni. "Olen lukenut kaksi kokonaista tuntia, ja isä Reginhard sanoo, että olen ollut ahkera, niin että työ nyt aamuksi riittää. Brunhilda on pian satuloitu, ja metsässä on kovin ihanaa!"
Ikävöitseviltä kuuluivat viimeiset sanat, ja äiti oli pian valmis myöntämään, mitä tyttö halusi.
"Poika Wernheri saa seurata mukana ja ohjata hevosiamme", sanoi Bertha.
Iloisesti taputti Adelheid käsiään. Kammarirouva Irmengard puki hänet valmiiksi ratsastusta varten, ja sitte hänet nostettiin pienen ruskean hevosen selkään. Iloisella hirnunnalla se tervehti nuorta valtiatartansa. He olivat hyviä ystäviä, hepo ja tyttönen, sillä Brunhilda oli hyvin kasvatettu ja tiesi miten tuli käyttäytyä kuninkaantyttären mielihevosena.
"Nyt, Irmengard, anna minulle värttinäni", käski kuningatar. Kammarirouva antoi sen hänelle. Wernheri tarttui valkoisen hevosen ohjiin, mutta kun hän tahtoi samalla pidellä ruskeaakin hevosta, kielsi lapsi sen.
"Ei, Wernheri, Brunhilda ja minä ymmärrämme toisiamme hyvin. Äiti kulta, saanhan?"
"Aikaisin tahdot koetella itsenäisyyttäsi", sanoi äiti hymyillen.
"Olkoon niin."
Sitten he lähtivät, Bertha tapansa mukaan ahkerasti kehräten, Adelheid vapaasti antaen onnelliset kasvonsa järveltä päin tulevan tuulen hyväiltäviksi.