"Entä äitisi?"
"Hänen täytyy pysyä kotona, sillä luuvalo on jäykistänyt hänen jalkansa niin, ettei hän pääse paljon liikkumaan. Mutta hän tekee kuitenkin työtä ja kehrää, ja hänpä minutkin on opettanut työtä tekemään", sanoi hän iloisen ylpeänä.
"Sinä Gisela teet minulle enemmän iloa kuin saatat käsittää. Sano äidillesi terveisiä ja ilmoita hänelle suuri iloni siitä, että hän on kasvattanut tyttärensä siisteyteen ja ahkeruuteen, sekä siitä, että hän on opettanut sinua kehräämään; sitä taitoa ei moni tässä maassa tunne. Tyytyväisyyteni todisteeksi ja muistoksi tästä hetkestä tahdon antaa sinulle tämän ristini."
Hän irroitti kaulastaan kultaisen ristin vitjoineen, kumartui alaspäin ja laski sen tytön kaulaan. "Näin kunnioittaa sinun kuningattaresi ahkeruutta," sanoi hän, antaen tytölle kättä. "Mutta työtä tehdessäsi älä unhota rukoilla suurta taivaan Herraa!" [Tätä tapahtumaa esittävä maalaus on nimilehtenä eräässä vanhassa kronikassa, joka kertoo Bertha kuningattaresta.]
Giselan kasvot loistivat ilosta. Punastuen hän otti kuningattaren lahjan vastaan ja kuunteli hänen lempeitä sanojansa. Myöskin pieni Adelheid kurotti hänelle kätensä hyvästijätöksi, huutaen: "Hyvästi, Gisela, näkemiin asti!" Sitten he ratsastivat eteenpäin ja paimentyttö katsoi heidän jälkeensä kyynelsilmin, kunnes he katosivat näkyvistä.
Keskinäisessä keskustelussa kului matka, kunnes he taas joutuivat sen luhistuneen savihökkelin lähelle, jonka menomatkallaan olivat nähneet. "Wernheri", sanoi Bertha, "taluta sinä lapsen hevosta solan läpi, sillä välin kuin minä yksin lähden tuohon hökkeliin, jossa sairas vaimo makaa. Odottakaa minua siinä, missä niityt alkavat." Hän kiinnitti värttinänsä satulaan, tarttui ohjaksiin, noikkasi ystävällisesti lapsille ja ratsasti pois.
He eivät olleet kauan ratsastaneet, ennenkuin ehtivät solaan, joka kulki kahden vuoriseinämän välillä. Tästä pieni laakso kaikessa kauneudessaan levisi heidän eteensä. Jättiläismäiset puut, jalavat, pyökit ja niitten välillä vaaleat hopeahaavat levittivät suojelevia oksiaan yli pienen lorisevan puron, jota ei näkynyt, vaikka loiske ja solina kuului. Mehevään vehreyteen verhotuilla rinteillä kasvoi monivärisiä kukkia. Adelheid riemuitsi ja huudahti: "Anna minun astua alas, Wernheri, minä tahdon poimia kukkia äidille. Oi, miten ihanasti ne kukkivat!"
Mielellään Wernheri noudatti lapsen pyyntöä. Itse hän ohjasi molempia säyseitä hevosia, jotka hiljakseen tulivat hänen perässään, haukaten silloin tällöin suunsa täydeltä tien vieressä kasvavaa vehmasta ruohoa. Pehmeällä nurmella ei edes kavioiden kapsetta kuulunut.
Adelheid juoksi edellä kiiveten ja etsien kauneimpia kukkia, iloisena jokaisesta, jonka sai poimituksi. Hiljempään seurasi Wernheri jäljessä hevosten kanssa; heillä ei ollut kiirettä. Laaksotie ei ollut pitkä, ja heidän tuli odottaa kuningatarta sen loppupäässä, joka jo näkyikin etäältä. Silloin Wernheri sitoi hevoset kiinni puuhun ja katseli ympärilleen, etsien pientä suojattiansa; mutta nähtyään hänen poimivan kukkia vaarattomalla nurmirinteellä, viskautui hän lepäämään ruohostoon. Hiljaisuus vallitsi yltympäri, jopa linnutkin näyttivät pitävän päivällislomaa. Joku sirkka sirkutteli, mutta sekin pian lakkasi ääntämästä; ainoastaan puro loiski ja porisi, lakkaamatta juosten eteenpäin. Poika rupesi vaipumaan uneen. Myöskin Adelheid oli väsyneenä kiipeemisestään istahtanut siimehikkään puun alle.
Silloin kuului hiljaisuuden keskestä äkkiä vaikeroiva ääni. Poika kuunteli, ja tyttökin oli sen kuullut. Mistä se tuli? Se ei ollut järjettömän eläimen ääni! Nyt — jälleen sama ääni — sydäntä vihlova tuskanhuuto.