Wernheri hypähti pystyyn. Tuossa tuokiossa hän joutui Adelheidin luo, joka myöskin oli noussut seisoalle ja hämmästyneenä katsoi poikaan. "Mitä se oli, Wernheri? Tule, menkäämme etsimään!"
Adelheid ei ensinkään pelännyt. Hän tarttui voimakkaan toverinsa käteen ja tunsi mielensä turvalliseksi.
"Ehkä olisi paras odottaa, kunnes kuningatar tulee", virkkoi poika vähän levottomana, huolehtien suojatistaan.
"Ei, emme saata odottaa!" vastasi Adelheid kiihkeästi. "Tule mukaan, hyvä Wernheri, muuten se kuolee!"
Mitä Adelheid tarkoitti sanoessaan "se", siitä hän tuskin olisi voinut tehdä selvää.
He kiirehtivät siihen suuntaan, mistä vaikeroiva huuto oli kuulunut. Mutta sitä ei toistettu. He kulkivat joutuisasti eteenpäin pitkin kapeata polkua. "Se ei huuda enää. Missä se mahtanee olla? Wernheri, huuda sinäkin kerran, mutta niin kovaa kuin vain jaksat!"
Wernheri totteli. Hän pani kätensä torveksi suunsa eteen ja huusi:
"Kuka valittaa? Kuka on siellä?"
Ei kuulunut vastausta. Lapset kiirehtivät käsikädessä eteenpäin. Hetken perästä Wernheri huusi jälleen.
Silloin kuului ikäänkuin hiljainen valitus, ja äkkiarvaamatta, kuin maasta nousten, seisoi mies heidän edessään. Adelheid hätkähti ja astui askeleen taaksepäin, tarttuen tukevammin pojan käteen kiinni. Tämä asettui suojelevasti kuninkaanlapsen eteen ja katsoi rohkeasti mieheen, jonka muoto kyllä oli sen laatuinen, että se saattoi säikähyttää pelottomiakin lapsia. Rohjuinen olento, eteenpäin koukistunut vartalo, pukuna pitkä, musta, likainen viitta, takkuisessa päässä karvalakki, kummallakin ohimolla rasvainen, riippuva hiuskihara. Pitkä ohut parta ja kaareva nenä ilmaisivat miehen sukuperän, ja hänen ryppyisistä kasvoistansa vilkkui terävä, ilkeä katse. Kädessään hänellä oli mukulasauva.
"Mitä lapsia te olette ja mitä tahdotte?" kysyi hän käheällä äänellä, nauraen kasvot irvissä muka ystävällisesti.