Rohkeana asettui poika hänen eteensä ja katsoi häneen vakaasti. "Me kuulimme valittavan äänen ja tulimme auttamaan, jos millään tavalla voisimme sen tehdä."
Taaskin ilmeni hänen kasvoilleen kamala irvistys, ja Adelheid rupesi pelkäämään. Hän tarttui vielä tukevammin Wernherin käteen, ja poika samoin vastasi kädenpuristuksella, saattaaksensa lapsen levolliseksi.
"Pieni kyyhkyni, miksi piiloudut? Älä pelkää isä Aamosta! Isä Aamos on aina ollut hyvä mies, ei ole koskaan tehnyt pahaa edes kärpäselle. Hänellä on itselläänkin tytär, jota hän hyvin rakastaa."
Hän puhui hyväilevällä äänellä, mutta katse oli paha ja viekas.
"Onko tyttäresi sairas?" kysyi Wernheri jälleen. "Mikä häntä vaivaa?
Onko hän täällä?"
"Tuolla!" sanoi Adelheid hiljaa pojalle, osottaen sormellaan oikealle, jossa näkyi puoliksi pensaiden peittämä luolan-aukko. "Kuuntele, Wernheri!"
Epäilemättä vaikeroiminen tuli luolasta. Adelheid, joka säälistä unhotti pelkonsa, astui askeleen eteenpäin, mutta poika esti häntä.
"Tuo tyttäresi ulos päivän valoon, mies!" käski poika päättävästi. "Sairastava lapsi ei voi hyvin luolan ummehtuneessa ilmassa. Laske hänet tähän viheriälle nurmelle lepäämään, jotta lämmin aurinko saisi paistaa hänen päällensä ja tehdä hänet terveeksi."
"Kuka on sanonut, että lapseni on sairas?" tokasi mies, katsahtaen viekkaasti lapsiin.
Äkkiarvaamatta hänen äänensä muuttui ja hän huudahti vaikerrellen: