"Oi, kukapa lahjoittaa isä Aamokselle hopeata, että hän saisi ostaa maitoa sairaalle tyttärellensä ja tehdä hänet jälleen terveeksi!"
"Hopeata meillä ei ole", vastasi Adelheid rohkeasti, "mutta tuo meille nähtäväksi tyttäresi. Meillä on paljon maitoa ja leipää ja minä tiedän, että äitini mielellään sitä antaa hänelle niin paljon kuin hän vain tarvitsee."
Vanhus näytti aprikoivan asiaa. Viisas Wernheri epäili miestä hänen kavalan ulkomuotonsa takia eikä laskenut Adelheidin kättä irti.
"Tuo hänet ulos", vaati hän vielä kerran. Silloin kuului hevosen kavioiden astunta aivan läheltä. "Äiti!" huusi lapsi riemuiten, "oi, nyt käy kaikki hyvin!"
"Kuningatar!" riemuitsi Wernheri samaten. Hämmästys kuvautui miehen kasvoissa. Hän näytti olevan kahdenvaiheilla, lähtisikö tiehensä vai katoaisiko luolaan, hiipiäkseen sieltä tyttärensä kanssa pois toisesta uloskäytävästä. Mutta mikä hyöty hänellä oli siitä, että kuljeskeli pitkin maita, raahaten sairasta myötään? Voittoa ja hyötyä hän tahtoi tytöstä. Hän oli nyt tehnyt päätöksensä — hän meni luolaan.
Bertha oli kuullut lasten huudon ja rupesi laskeutumaan alas hevosen selästä.
"Jää Adelheidin luo, Wernheri!" huusi hän pojalle, kun tämä aikoi juosta auttamaan hallitsijatartaan.
Hän sitoi valkoisen hevosensa laakson suuhun käytävän luo ja kiirehti kepein askelin sille paikalle, missä hän oli nähnyt noiden kolmen seisovan. Vanhus oli pian jälleen tullut esiin luolasta. Hän kantoi väsynyttä olentoa sylissään. Hervottomina, ikäänkuin eloa vailla, riippuivat lapsen käsivarret. Pitkät, kullanvaaleat hiukset valuivat hänen kasvoilleen. Adelheid huomasi sen, näky vaikutti häneen syvästi. Hän riensi äitinsä luo, tarttui häneen kiinni ja huusi nyyhkyttäen: "Äiti, kultakutrinen tyttö!"
KOLMAS LUKU
Kultakutrinen tyttö