Vanhus oli laskenut tytön ruohikolle. Hän väänteli käsiään ja ruikutteli sekä käyttäytyi ikäänkuin hänen sydämmensä olisi ollut murtumaisillaan lapsiraukan tähden. Bertha ei ollut huomaavinaan hänen käytöstään; hän vain laskeutui polvilleen tytön viereen, tarttui hänen kuihtuneeseen käteensä ja tunnusteli valtimoa — se oli aivan heikko.
"Lapsi parka!" sanoi hän itsekseen, "nälkä, väsymys ja pahoinpitely ovat saattaneet sinut tuohon tilaan!" Tytön kaulassa ja hartioissa oli sinisiä naarmuja, jotka osottivat, että häntä oli lyöty. Kasvot ja hiukset olivat veren tahraamat; nähtävästi hän oli kaatunut terävää kiveä vasten, haavoittaen päänsä. Tiedotonna, kankeana, silmät kiinni makasi hän siinä.
Kuningatar nousi ylös. "Mistä olet saanut lapsen?" kysyi hän. "Kautta harmaan pääsi, vanhus, älä valehtele. Sinun tyttäresi hän ei ole!"
"Minun hän on! minun hän on!" kirkasi mies käheästi. "Olen ostanut hänet yhdestä guldenista. Olen pitänyt häntä kuten omaa lasta. Voi minua! He tahtovat ryöstää isä Aamokselta hänen ainoan lapsensa!"
Mies oli inhottava katsella. Bertha kääntyi hänestä pois tytön puoleen, joka aukaisi suuret siniset silmänsä, katsoen tuskaisesti, sanattomin rukouksin ihanaan kuningattareen ja ummistaen ne sitten heti jälleen. Hän loi vain yhden katseen, mutta se kertoi koko tarinan kärsimyksistä ja sydäntä järkyttävistä asioista.
"Yhden guldenin annan sinulle lapsesta, sitten on hän minun, eikä sinulla ole mitään oikeutta häneen. Tässä saat, ja lähde nyt pois näiltä seuduilta. Pahoin sinulle kävisi, jos huomiseksi tänne jäisit; en voisi sinua varjella joutumasta kansani vihan esineeksi."
Ahnaasti juutalainen otti rahan. Hän aikoi puhua, mutta arvokkaalla liikkeellä kuningatar esti sen, viitaten poispäin. Kiireesti mies katosi, eikä häntä siinä seudussa enää milloinkaan nähty.
Sitten Wernheri talutti esiin molemmat hevoset. Adelheid kostutti nenäliinansa purossa ja vilvoitti sillä sairaan otsaa. Tämä ystävällinen menettely teki sairaalle hyvää. Hitaasti hän aukaisi silmänsä, katsoen ympärilleen. "Hän on poissa", sanoi Bertha. Silloin herahti tyttönen itkemään oikein ääneen, ja se huojensi hänen sydäntänsä.
"Sinä kaiketi et enää tahdo hänen luokseen?" kysyi Adelheid.
"En, en milloinkaan!" Hän pudisti kiivaasti päätään ja oikaisi kätensä ikäänkuin kammosta.