"Miksi tahdot tulla piispaksi?" kysyi äiti, hellästi silitellen kahdeksanvuotiaan poikansa kiharaista päätä.

"Saadakseni lukea paljon kirjoja ja kaikkea mitä ihmiset ovat niihin kirjoittaneet. Ja roomalaisten kielen tahdon oppia perusteellisesti, — vähänhän sitä jo osaankin, — ja kreikkalaisten kieltä myöskin tahdon oppia, niinkuin Lausannen piispa Bruno. Minä tahdon tulla oppineeksi mieheksi ja mainehikkaaksi kuten apotti Rabanus Fuldassa ja Otfried Weissenburgilainen!" [Rabanus Maurus, apotti Fuldassa, sittemmin Mainzin arkkipiispa, k. 886 jälkeen Kr, — Otfried, Evankeliumikirjan tekijä k. 870 jälkeen Kr.] Pojan silmät loistivat innosta hänen puhuessaan.

"Poikani", lausui äiti, "ei piispalle saa olla tärkeintä tulla kuuluisaksi, vaan pääasia on, että hänestä tulee oikea Herran palvelija. Herran sijaisena hänen tulee hoitaa eksyksissä kulkevia lampaita ja saattaa ne Vapahtajan luo. Niin on kirjoitettu kirjojen kirjaan."

"Niin, äiti, mutta onhan kuitenkin ihanaa olla oppinut ja kuuluisa!"

"Kyllä niin, kunhan oppiasi käytät — jos se nimittäin osaksesi tulee — Jumalan ja lähimmäisesi hyväksi. Mutta semmoinen tietoviisaus, joka ei tuota siunausta kenellekään, on aivan arvoton, vaikka kuinkakin paljon kunniaa sillä saavuttaisit. Muista se, poikani. En moiti sinua pyrkimyksistäsi, mutta ennen kaikkea, halaja tulla Jeesuksen Kristuksen palvelijaksi."

Pieni tyttö oli tarkkaan kuunnellut äitinsä sanoja.

"Äiti kulta, kerro minulle vielä kerran Lausannen piispasta Bososta", pyysi hän.

"Niistä ajoista on nyt kulunut kuusi vuotta. Konrad oli nelivuotias, sinä Burkhard olit kaksivuotias, ja pieni Adelheid ei ollut vielä syntynytkään. Silloin kohtasi maatamme kova aika. Unkarilaiset hyökkäsivät joka haaralta, polttivat ja hävittivät kylät ja tappoivat turvattomat. Valitusta ja vaivaa ei voi sanoin kertoa. Minä pakenin molempien poikieni ja koko huonekuntani kanssa Neuchâtelin linnan torniin, joka sijaitsi jyrkällä kalliolla Neuchâteljärven äärellä. Siellä olimme varmassa turvassa. Sillä aikaa olivat unkarilaiset ennättäneet Genèvejärven rannoille Lausanneen asti ja uhkasivat kaupunkienkin asukkaita kuolemalla ja hävityksellä. Lausannessa oli silloin piispana Boso, kunnianarvoisa vanhus, jota hänen alamaisensa yleisesti rakastivat ja siunasivat."

"Oliko hän oppinut?" kysyi Burkhard.

"Ei, ei hän sitä ollut, mitä maailma oppineella tarkoittaa, mutta hänellä oli jumalallista viisautta. Kun viholliset lähestyivät, riensivät kaupungin ja lähiseutujen asukkaat hänen luokseen ja kokoontuivat kuten lapset isänsä ympärille, toivoen saavansa häneltä apua ja pelastusta. Hän sääli kansaa ja hänen sydämmensä hehkui armahtavaisuudesta. — Jääkää tänne, — sanoi hän, — minä tahdon käydä vihollisia vastaan. Ehkä voin heihin vaikuttaa ja saada heidät takaisin palajamaan. — Sinäkö tahtoisit syöksyä pedon kitaan? — huusi kansa kauhistuen. — Taivaan Herra voi minut pelastaa pedonkin kidasta, jos hän sen hyväksi näkee. Mutta ellei se ole hänen tahtonsa, niin ottakoon hän henkeni uhriksi teidän tähtenne! —"