Hänen omaistensa kyyneleet ja rukoukset eivät voineet estää häntä; päinvastoin hän kävi yhä rohkeammaksi, ja iloinen päättäväisyys loisti hänen silmistään.

— Tiedättekö! — huudahti hän, — nuo pakanat eivät milloinkaan ole kuulleet iloista sanomaa Vapahtajasta, jota minä olen teille ilmoittanut. He eivät tiedä, mitä tekevät, kun he teitä kiusaavat ja ahdistavat. Minä tahdon lähteä puhumaan heidän kanssaan. —

He eivät antaneet hänen mennä yksinään, vaan muutamat kaupungin vanhimmista lähtivät piispansa mukana. Toiset piiloutuivat luoliin, vuoren onkaloihin ja metsiin.

Vaudin maakunnassa he sattuivat yhteen pakanain kanssa. Piispa meni heitä vastaan. Hänen kunnianarvoisa olentonsa, hänen lempeytensä ja ystävällisyytensä näytti hetkiseksi tekevän vaikutuksen noihin raakoihin pakanoihin. — Viekää minut johtajanne luo! — sanoi piispa. — Täällä minä olen, — huusi eräs, joka näytti erittäin raa'alta, — mitäs tahdot, kristitty koira? —

— Armoa kaupunki raukalleni! Ole armollinen turvattomille vanhuksille, heikoille naisille ja lapsille, jotka siellä asuvat! Kylmä talvi on kohta tulossa, anna heidän olla rauhassa! Kristittyjen Jumala on sinua siunaava, jos osotat heille rakkautta! —

— Mitä minuun koskee kristittyjen Jumala? — tiuskasi hän. — Liian kauan olen kuunnellut puhettasi, kristitty koira. Mene, muuten en sääli sinun vanhaa ikääsi. — Herra, — kuului vastaus. — Minun henkeni ei ole suuriarvoinen. En rukoile omasta puolestani, vaan ainoastaan laumani turvattomien lampaitten puolesta. Ota henkeni, mutta säästä heitä! —

— Houkkio olisin, jos tyytyisin sellaisiin lunnaisiin, — ivasi pakana. — Se on ehkä kristittyjen tapa. Korviini on tullut huhu, että teidän Jumalanne itse on antanut itsensä lunnaiksi edestänne. Saammepa nähdä, mitä hyötyä sinulla siitä on, ukkopaha! — Silloin piispan kasvot loistivat kuin enkelin, ja hän huudahti: — Se Jumala, jota pilkkaat, on myöskin sinun Vapahtajasi, hän on antanut itsensä lunnaiksi sinunkin puolestasi, hän on sinuakin rakastanut. Oi, älä vastusta häntä! Lakkaa sotimasta häntä ja hänen kansaansa vastaan! Lopeta pahat tekosi ja käänny hänen puoleensa! —

— Vai niin, sinä uskallat käyttää tuollaista kieltä? Vieläpä minulle! Minulle! — huusi pakanapäällikkö vimmastuneena. — Lyökää hänet kuoliaaksi! — Pakanain keihäät lävistivät hänen sydämmensä, ja hän vaipui maahan autuaallinen hymy huulillansa, lausuen: — Jeesus Kristus minun Herrani! — ja niin hän meni uuteen elämään. [Boso, Lausannen piispa, kuoli 951 palavan uskonsa ja alttiutensa uhrina.]

Näin pitkälle oli äiti kertonut. Kyyneleet silmissä katsoi Adelheid häneen.

"Äiti, menikö hän heti kultaiseen taivaansaliin?"