"Äiti kulta, minä tahtoisin jäädä sinun luoksesi koko elämäkseni. Täytyykö minun sitte jättää sinut ja meidän ihana maamme ja kaikki nämä hyvät ihmiset, joita rakastan?"
Ja kyynel kyynelen perästä vieri hänen poskilleen.
Äiti lohdutteli ja syleili itkevää lastansa.
"Älä itke, rakkaani. Minustakin tuntuu vaikealta olla ilman sinua. Mutta vielä on pitkä aika siihen, kun sinun täytyy muuttaa Italiaan — seitsemän vuotta tai ehkä enemmänkin. Älä ole pahoillasi, Adelheidini, sillä molemmat isät ovat sen toisillensa luvanneet, ja se on Jumalan tahto. Ja sinähän rakastat Vapahtajaa Jeesusta Kristusta ja tahdot totella hänen tahtoansa, eikö niin?"
Adelheid noikkasi. "Vielä seitsemän vuotta olen luonasi, äiti." Sillä hän nyt koetti lohduttaa itseänsä.
Mutta Bertha hymyili surullisesti. "Ei koko sitä aikaa. Muutamia vuosia täytyy sinun viettää Einsiedelnin luostarissa. Niin olemme päättäneet, — holhoojasi, kuningas Otto ja minä. Sillä vastaisen kuningattaren tulee opetella kaikenlaisia tieteitä ja taiteita, ja tilaisuutta siihen ei ole muualla kuin luostarissa pyhien naisten luona. Sinä tiedät, että isoäitisi, rouva Regulinda nyt asuu Einsiedelnissä, jonka hurskas suojelija hän on."
Adelheid oli ääneti kuunnellut. Hän käsitti, ettei tähän voinut mitään sanoa vastaan, koska vanhemmat ja holhoojat olivat asian päättäneet. Elämän vakavuus astui ensi kerran elävänä hänen eteensä.
"Täällä on niin ihanaa, äiti", sanoi hän syvästi huoaten.
"Niin, täällä on ihanaa. Myöskin Schwabenissa, minun kotimaassani, oli ihanaa. Ja kuitenkin minun täytyi se jättää, kun sinun isäsi tuli minua noutamaan. Ero kodista ei ollut helppo."
Ihmeissään tyttö katsahti äitiin. "Ja sinä olet kuitenkin niin mielelläsi täällä ja olet yhtä onnellinen kuin minäkin, äiti kulta."