"Tulin tänne Jumalan tahtoa totellen, ja minulla on täällä nyt kotini. En halaja milloinkaan muuanne, sillä täällä on Jumala antanut minulle työtä ja täällä saan häntä palvella. Suuri taivaan Herra totuttaa meitä tottelemaan, lapseni. Onnellinen, ken nöyränä häntä palvelee! Hän kypsyy taivasta varten."
Adelheid ei oikein käsittänyt äidin ajatusta, mutta se tieto lohdutti, että äiti oli kokenut samaa, mikä häntä odotti vastaisuudessa.
"Editha täti on myöskin jättänyt kotinsa, ja älä luulekkaan, että hän halajaisi takaisin", jatkoi Bertha. "Ei, hänelle on Kristus uskonut korkean kutsumuksen. Ja oi, miten ihanasti hän sen täyttää! Kaikille, jotka tulevat tekemisiin hänen kanssaan, on hän suureksi siunaukseksi. Kun pyhitämme elämämme Vapahtajallemme ja kanssaihmistemme hyväksi, silloin olemme onnellisia. Ei se riipu paikasta, jossa työskentelemme. Sinä saat olla iloinen ja onnellinen, lapseni, sillä sinä rakastat Herraa Kristusta, ja äitisi rukoilee puolestasi, että kasvaisit armossa ja oppisit Häntä palvelemaan."
Hetken perästä äiti jatkoi: "Pian saat nähdä kihlattusi. Hugo kuningas poikansa kanssa on jo matkalla tänne, jotta kihlajaiset vietettäisiin tapojen vaatimuksen mukaan. Ota tuleva puolisosi ystävällisesti vastaan ja ole hyvä hänelle, mutta ennen kaikkea, rukoile hänen puolestaan. Molempiin olet velvollinen, sillä se on Herran Kristuksen tahto."
Niin tapahtui kuin äiti oli määrännyt. Ei kulunut pitkä aika, ennenkuin ylhäisiä vieraita jälleen tuli Colombieriin, tällä kertaa idästä päin, yli Alppien ja Genèvejärveä pitkin. Vieraat olivat Italian kuningas Hugo nuoren poikansa Lotharin kanssa. Kuninkaantyttären sydän sykki odotuksesta, puolittain pelokkaasti, puolittain uteliaana. Hän seisoi äitinsä ja veljensä Burkhardin kanssa linnan sisimmäisen portin luona, lausuakseen vieraat tervetulleiksi.
Ensiksi hänen silmänsä osuivat kuninkaaseen, joka etummaisena ratsasti ulkoportista sisään. Sellaiseksi lapset eivät koskaan olleet kuvitelleet kuningasta, he jotka olivat nähneet isänsä ja uljaan Otto kuninkaan. Heidän kasvoissaan ilmeni selvästi, että olivat odotuksessaan pettyneet, joten kuningattaren täytyi muistuttaa heitä kohteliaasti tervehtimään. Kuningas itse tuskin huomasi lapsia. Kun hänen tallimestarinsa oli auttanut hänet alas ratsun selästä, tervehti hän kuningatarta kumartamalla ja suudellen hänen kättään. Kohteliaisuus ja sujuva käytös näyttivät olevan hänen synnynnäisiä ominaisuuksiansa, mutta hänen kasvojensa ilme ei herättänyt luottamusta. Ehdottomasti johtui Adelheidin mieleen Aamos juutalainen. Kuningas oli vain komeampi ja hienosti puettu ja piti harmahtavan päänsä pystyssä. Hänen terävät silmänsä näyttivät kuitenkin, samoin kuin juutalaisen, viekkailta ja vakoilevilta, ja hänen suuren parrattoman suunsa pielissä väreili ylenkatseellinen hymy. Lapset eivät milloinkaan olleet voineet ajatella, että kuningas saattaisi olla noin vastenmielinen.
Silloin ilmestyi äkkiä nuori reipas poika, joka kepeästi hyppäsi alas ratsun selästä ja kasvot hymyilevinä astui kuningattaren luo, iloisesti huudahtaen:
"Terve teille, rouva äiti! Minulle on suuri ilo, että saan teidät nähdä". Hänen sanojensa totuutta todisti se avomielinen, luotettava katse, jonka hän loi kuningattareen. "Ja tässä on minun pikku rakas morsiameni!"
Niin nopeaan, ettei Adelheid tietänyt, miten se tapahtui, oli voimakas poika nostanut hänet syliinsä keveästi kuin höyhenen, antanut hänelle sydämmellisen suutelon ja iloisesti nauraen katsonut häneen. Tyttö nauroi myöskin, mutta sanoi: "Laske minut alas!"
Hän laski hänet varovasti maahan, mutta piti kuitenkin hänen kätensä omassaan ja tarkasteli häntä huomattavalla mieltymyksellä.