KAHDEKSAS LUKU
Kuolema tulee
Vielä kaksi päivää vanhus eli. Kun hän jälleen näki Waltrudin, loistivat hänen silmänsä; hän tarttui Waltrudin käteen ja kuiskasi: "Kiitos kaikesta! Jehova palkitkoon, mitä minulle olet tehnyt!"
Sen jälkeen hän sanoi: "Kerro minulle enemmän Messiaksestasi!"
Waltrud teki sen yksinkertaisin sanoin ja lämpimästä sydämmestä.
Halukkaasti sairas kuunteli. Kun tyttö puhui ristillä riippuvasta
ryöväristä, pani hän laihat kätensä ristiin ja sanoi itkussa silmin:
"Minä olen se mies."
Palvelija seisoi siinä vieressä, ja vanha Rebekka oli hiipinyt sisälle ja kuunteli nyt ihmeissään tuota iloista sanomaa, joka hänelle oli aivan tuntematon ja käsittämätön. Mutta hän näki kuolevan kurttuisilla kasvoilla rauhan ja tiesi nyt, että isä Aamos ei enää pelännyt kokoontumista isäinsä luo. Mikä oli voinut tämän muutoksen saada aikaan? Hän ei löytänyt vastausta.
Kun Waltrud seuraavana päivänä läheni hökkeliä, kuuli hän jo kaukaa itkijänaisten ulvontaa.
"Hän on kuollut", sanoi hänelle eräs tyttö surullisen näköisenä.
Rebekka muori tuli itkien ja käsiään väännellen häntä vastaan. "Hän on kuollut", toisti hän.
"Kuinka hän kuoli?" kysyi Waltrud.