"Valtijatar, se on Jumalan ihme. Hän nukkui hiljaa ilman mitään tuskan merkkiä. Viimeiseksi hän sanoi onnellisen näköisenä: 'Velka on maksettu'. Tiedätkö sinä, valtijatar, kenelle hän oli velkaa?"
Waltrud osotti sormellaan ylöspäin ja sanoi: "Suurelle Herrallemme taivaassa."
Siellä sisällä pienessä huoneessa itkijänaiset ulvoivat, löivät rintoihinsa, repivät hiuksiansa ja käyttäytyivät kuten mielipuolet, yleisen tavan mukaan. Kuollut makasi kädet ristissä. Noita elämässä inhottavia kasvoja kirkasti nyt rauhallinen hymyily. Hän oli kuten ryöväri saanut armon ja lähtenyt isäinsä luo. —
Näihin aikoihin oli huoli ja murhe jälleen vieraina kuninkaanlinnassa. Lotharin tila oli kovin huonontunut. Hänellä oli ollut kohtaus, paljon kovempi ja tuskallisempi kuin se, joka hänet yllätti kotimatkalla Mailandista. Sairas raukka melkein luuli tulevansa mielipuoleksi, sillä hänen päätänsä särki niin ankarasti. Hänen uskollinen hoitajattarensa ei hetkeksikään poistunut hänen vuoteensa äärestä. Neuvottomina seisoivat siinä lääkärit. Kuningatar oli kutsunut kiitetyimmän lääkärin Bolognasta, ja häntä nyt odotettiin.
Ja hän tuli, kun tuo kamala kohtaus jonkun verran oli lieventynyt. Hän oli vanha herra, jolla oli viisaat silmät ja luottamusta herättävä olento. Sairas makasi kalman kalpeana ja jähmettyneenä kuten kuollut, kädet kokoonkouristuneina ja silmät suljettuina. Adelheid loi äänettömästi rukoilevat silmänsä vanhaan lääkäriin, jonka taitoon hän viimeisen maallisen toivonsa kiinnitti. Nuoren puolison suru koski vanhuksen sydämmeen. Syvästi liikutettuna hän katseli sairasta ja antoi hänen suuhunsa muutaman lääketipan. Sitten hän meni molempien toisten lääkärien luo ja keskusteli heidän kanssaan. Aina vakavammaksi ja synkemmäksi kävi hänen katseensa.
Kuningatar ei sitä huomannut, hän katseli nyt alituisesti Lotharia. Vähitellen katosi kankeus sairaan jäsenistä, otsa hiestyi, ja hän lepäsi rauhallisena kuten luonnolliseen uneen vaipunut.
Lääkäri oli jälleen astunut vuoteen ääreen ja antoi taas sairaalle rohtoja. Lempeästi hän laski kätensä sairaan otsalle ja sanoi syvällä myötätunnolla: "Tämä kipu on tuskallinen, mutta vielä hän ei siitä tiedä mitään, sillä hän on tainnoksissa. Pian uni on antava hänelle lievitystä. Torjukaa pois hänen läheisyydestään pieninkin aihe, joka saattaisi häntä häiritä. Jalo rouva, täydellinen hiljaisuus on tarpeellinen!"
Hän viittasi lääkäreitä lähtemään ulos huoneesta ja jäi yksin Adelheidin kanssa sairaan luo. Äänettöminä he istuivat siinä. Kuningatar oli pannut kätensä ristiin; hänen sielunsa rukoili. Näin kului tunti tahi enemmänkin. Vielä makasi sairas liikkumattomana, mutta hänen hengityksensä oli tasainen.
Silloin Adelheid nousi istualta. Hän oli päätöksensä tehnyt. Hän pyysi lääkäriä tulemaan kanssansa viereiseen huoneeseen.
"Tohtori", virkkoi hän, "minä luotan siihen, että sanot minulle totuuden. Mitä tautia kuningas potee? Älä salaa minulta mitään."