Lääkärin suupielet värähtivät, mutta sitten hän sanoi: "Me lääkärit koetamme toivoa niin kauan kuin ihmisessä on henki. Kuitenkin kehoittaisin kuningatarta hankkimaan ilmanmuutosta korkealle puolisolleen. Tämä ummehtunut kaupunginilma ei ole hänelle edullinen."
"Me lähdemme vaikkapa jo huomenna länteen, alppimaahan."
Tohtori noikkasi suostuvasti.
"Mutta kysymykseeni et ole antanut suoraa vastausta, olet kierrellyt. Mitä tautia hän sairastaa? Minun täytyy saada se tietää, ja minä vaadin kuningattarenasi, että sanot minulle totuuden."
Majesteetillisena ja käskevänä hän seisot siinä, ja lääkäri katseli häntä liikutettuna.
"Jumala suokoon, että minulla olisi jotakin lohduttavampaa ilmoittamista! On kulunut enemmän kuin viisikymmentä vuotta siitä, jolloin ensi kerran kuulin puhuttavan tästä taudista. Silloin olin vielä poikanen. Isäni oli kuuluisa lääkäri Spoleton kaupungissa. Siellä oleskeli silloin Saksan kuningas ja keisari Arnulf. Olen nyt jo vanha mies, mutta vielä näen hänet muistissani, tuon ritarillisen sankarin, jonka me vapauttajana otimme vastaan ja jolle sydämmemme ihastuksesta sykkivät. Sitten isäni kutsuttiin hänen luoksensa. Keisari sairasti vaikeata päänsärkyä. Vielä näen silmieni edessä isäni, kun hän tuli kotiin kalpeana ja murtuneena. Te tiedätte, rouva kuningatar, miten keisari Arnulfin kävi?"
Tuskanhuuto tunki kuningattaren kauhistuneesta sydämmestä. Hänen silmänsä sumenivat, hän hapuili tukea. Mutta voimakkaasti hilliytyen hän sai sanotuksi:
"Tohtori, salaperäisiä huhuja kulkee Saksan keisarin kuolemasta. Tiedät varmaankin, onko niissä perää, koska isäsi hoiti häntä. Kertooko kansa oikealla tavalla hänen kuolemansa syyn? Sano minulle!"
"Huhut ovat tosia. Isäni vannoi sen. Hän ei enää milloinkaan saavuttanut mielen tasapainoa eikä iloa tuon päivän jälkeen."
"Tarkoitatko siis, että puolisollani on ruumiissaan sama sairaus kuin kuningas Arnulfilla?"