Vanha mies painoi päänsä alas, hän ei voinut väittää vastaan.
"Hänellä on ollut tämä tauti siitä asti kuin hän viimeisenä iltana Mailandissa Berengarin kädestä otti pikarin ja joi maljan", sanoi lääkäri soinnuttomalla äänellä, —
Viereisessä huoneessa odotteli Waltrud. Hän kyllä tiesi, että tuolla sisällä keskusteltiin vakavista asioista, ja hänen sydämmensä sykki levottomana. Silloin aukeni ovi. Adelheid seisoi kynnyksellä. Kauhistus valtasi tytön mielen, kun hän näki kuningattaren. Nuo kukoistavat kasvot olivat kuolonkalpeat, katse oli jäykkä ja piirteet vääntyneet. Hän hoiperteli Waltrudia kohden, ja tämä kiirehti häntä vastaan, sulkien hänet syliinsä. Kuningatar syleili uskollista ystäväänsä kiihkeän suruisena ja huudahti sydäntävihlovalla äänellä:
"Waltrud, he ovat hänet myrkyttäneet!"
* * * * *
Kuningas Arnulfin surullinen kohtalo ei ollut jäänyt miksikään salaisuudeksi. Myöskin Adelheid sen tunsi. Puoli vuosisataa oli kulunut siitä, kun paavi juhlallisesti kruunasi hänet keisariksi ja hän täydessä miehuutensa voimassa juhlallisesti saapui Spoletoon, jossa kansa riemuiten otti hänet vastaan vapauttajana hirmuvallan ikeen alta. Hän ei kauan saanut voitostaan iloita. Pilkallisesti, mutta varmasti kuolettava myrkky teki lopun hänen elämästään. Hänen onnistui päästä kotimaahansa, mutta ennenkuin vuosi oli loppuun kulunut, lepäsivät hänen luunsa Regensburgin kirkkoholvissa. Ja sama onneton kohtalo oli nyt viisikymmentä vuotta myöhemmin tullut nuoren elämänhaluisen Lotharin osaksi.
Suurella kiireellä varustauduttiin matkalle. Levollisesti ja huolellisesti jakeli kuningatar käskyjänsä. Kuninkaan uskollisimpain piti häntä seurata; niiden joukossa olivat lääkärit, osa palvelusväestä ja henkivartijat. Jo toisena päivänä kuninkaalliset vaunut lähtivät länteen. "Äidin luo! Äidin luo!" kaikui Adelheidin sydämmessä. "Niin pian kuin vain on mahdollista!"
Mutta kuninkaan tila esti matkustamasta nopeaan; sairaan pää ei sitä sietänyt. Silloin lähetti Adelheid, Waltrudin neuvosta, ne vaunut, joissa pieni lapsi uskollisine hoitajineen oli, edeltäpäin varman saattueen turvissa viemään Bertha rouvalle tietoja kuningasperheen tulosta.
Toiset seurasivat hitaammin jäljessä. Päivä päivältä kesti matkaa. Yöllä he lepäsivät teltoissa, joita kuljetettiin mukana. Vihdoinkin näkyivät Turinin tornit, ja väsynyt Lothar pyysi: "Levähtäkäämme täällä muutamia päiviä!"
Päivistä tuli viikkoja. Vähän matkaa kaupunginmuurien ulkopuolella ylhäällä vuoristossa sijaitsi kuninkaallinen maatila, jossa kuningas Hugo usein oli oleskellut. Täällä sairas odotteli parantumistansa. Hän oli liiaksi väsynyt ajatellaksensa matkan jatkamista.