Komeasti sisustetussa huoneessa, jonka ovet ja ikkunat viettivät puutarhaan, makasi hän leposijallaan. Avoimista akkunoista lempeät kevättuulet puhaltelivat, ja etäisten, juhlallisten Alppien huiput katselivat tervehtien sisään. Voimakkaasti tämä näköala veti kuningattaren mieltä kotiinpäin äidin luo, hänen isänmaahansa, missä vielä uskollisuus vallitsi, missä kavaluus ja viekkaus olivat vieraita. Mutta hänellä täytyi olla kärsivällisyyttä. Sairas tarvitsi lepoa, ja lääkärit varoittivat matkan pikaisesta jatkamisesta. Hän istui siis päivästä päivään kalliin puolisonsa vuoteen ääressä ja hoiti häntä kaikella sillä uskollisuudella ja rakkaudella, johon hänen hellä, voimakas sydämmensä oli mahdollinen.
Usein hän ajatteli äitinsä hyvästijättösanoja: "Palvellaksemme olemme kaikki täällä maan päällä, ja etenkin me ruhtinattaret." Ei hän silloin voinut ajatella, että hän tulisi palvelemaan tuskaisen sairasvuoteen ääressä, hoitaen sitä, joka hänelle oli kallein tässä maailmassa. Nyt hän otti kutsumuksensa vastaan Jumalan kädestä. Miten paljon hän kärsi, sen tuli olla sairaalta salattuja; olihan hänellä jo kylläksi omista kärsimyksistään. Puolisollensa hän koetti näyttää iloista muotoa. Ilostuttaaksensa häntä Adelheid lauloi kauniilla äänellään lempilaulujansa, joita hän harpulla säesti. Lotharille häneltä aina riitti joku lohdutuksen sana, joskin hänen oma sydämmensä oli sitä vailla.
Adelheidin uskollisen hoidon ja leppoisan kevätilman vaikutuksesta kuningas vähitellen vähän toipui. Hänen kalpeat poskensa rupesivat saamaan väriä; yöt, jotka olivat olleet levottomia, tuottivat nyt virkistävää unta, ja Adelheidin sydämmessä syntyi jo toivo, että kuningas ajan mittaan kokonaan parantuisi. Oi, mielelläänpä hän olisi kärsivällinen, kunhan vain hänen palavat rukouksensa rakastetun puolesta tulisivat kuulluiksi! Toivo antoi hänelle rohkeutta, ja puoliso huomasi sen kyllä.
Adelheid oli juuri laulanut Lotharille yhden lauluistaan, ja hänen sormensa koskettelivat vienosti harpun kieliä, sillä välin kuin hänen ajatuksensa viipyivät etäällä. Lothar ei häntä häirinnyt. Vihdoin Adelheid katsahti puolisoonsa, sanoen iloisesti: "Pian voimme matkustaa eteenpäin äidin luo. Siellä tulet täydellisen terveeksi, Lotharini. Olethan sinä nyt paljon parempi!"
Hän hymyili, tarttuen hellästi Adelheidin käteen. Hetken perästä hän sanoi: "Minä voin hyvin, niin kauan kuin sinä olet täällä ja tuskat ovat jotenkin siedettävät. Jääkäämme tänne!"
"Kuten tahdot", sanoi Adelheid alttiisti, "Mutta katso noita korkeita vuoria, miten mahtavina ne kohoutuvat taivasta kohti. Siellä, tarkoitan, löytäisit terveytesi jälleen, siellä, missä rinta vapaammin voi hengittää ja sydän sykkii iloisemmin, siellä missä tuoksuva vuori-ilma ympäröitsee pakottavaa päätäsi virkistävällä viileydellä. Ah, jospa olisimme siellä!" huokasi hän sydämmensä syvyydestä.
"Minäkin sinne tahtoisin, etenkin sinun tähtesi", oli vastaus. "Mutta minusta tuntuu kuin tämä olisi maailmanmatkani pää."
Adelheid keskeytti hänet sanoen: "Älä anna sijaa tuollaisille levottomille ajatuksille. Jumala on hyvin armollinen, hänelle ei mikään ole mahdotonta. Hänen kädessään on sinun henkesi."
Hän nyökäytti päätänsä. "Jumala on hyvin armollinen, sen olet monta kertaa lukenut kirjastasi, ja minä siunaan sinua siitä. Sillä nyt tiedän, että hän on armollinen minullekin, joskin hän tahtoo minua muuttamaan toiseen kotiin, joka ei ole tässä ihanassa maassa. Olethan itse sanonut minulle, että siellä ei ole mitään kipua enää! Minä tunnen, että pää parkani ei enää milloinkaan parane — eipä edes alppimaassa. Minun tulee sääli sinua, kalleimpani, kun minun täytyy jättää sinut yksin. Sinä olet ollut iloni ja riemuni, elämä sinun kanssasi on ollut minulle sanomaton onni. Et ole milloinkaan tuottanut minulle mitään murhetta, ainoastaan hyvää olet tehnyt. Mutta jos taivaallinen Herramme toisin tahtoo kuin me, niin tottahan meidän tottelevaisina täytyy taipua hänen tahtonsa mukaan? Sen olet minulle opettanut kalliista raamatustasi."
Adelheidin kyyneleet vuotivat. "Sinä olet oikeassa", sanoi hän.
"Meidän täytyy nöyrinä taipua Jumalan tahtoon. Kuitenkin minä toivon.
Yön hiljaisuudessa olen rukoillut henkesi puolesta, ja Jumala on
armollinen. Hän voi auttaa sinua."