Lothar katsoi rakkaasti puolisoonsa, mutta ei sanonut mitään. Pian hän väsyneenä vaipui hiljaiseen uneen.
Enemmän kuin ennen milloinkaan oli Waltrud nyt rakastetun hallitsijattarensa turvana ja lohdutuksena. Aina hän pysytteli sairashuoneen läheisyydessä ja kuunteli sairaan vähintäkin liikettä. Paljon hänkin oli viime aikoina saanut kokea. Usein hän ajatteli vanhan juutalaisen rauhallista loppua ja kiitti Jumalaa, joka oli antanut hänelle armonsa. Mutta enimmiten hänen ajatuksensa viipyivät levottomina sairaan kuninkaan ja hänen uskollisen hoitajattarensa luona. Hän ei voinut toivoa kuten Adelheid, sillä hän oli huomannut lääkärien levottomat ilmeet, kun he välistä kulkivat puutarhassa ja hiljaa keskustelivat keskenään. He tiesivät, että kohtaus uudistuisi jälleen. Myöskin Waltrud oli kuullut tästä kuiskattavan. Hänen sydämmensä oli raskas. Ah, mielellään hän olisi antanut oman henkensä, jos hän sillä olisi voinut pelastaa rakkaan kuningattaren puolison! Mutta muuta hän ei voinut tehdä heidän puolestaan kuin huolehtia ja rukoilla, ja sitä hän teki yöt päivät.
Muutama viikko oli vierinyt. Ihana toukokuun päivä joutui iltapuolelle, ja suloinen oli luonto. Vielä auringonsäteet kultasivat vuorten huippuja ja leikkivät hopeankirkkaassa lähteessä, joka solisi ja porisi puistossa. Ihanat tuoksut levisivät tuhansista kukkanupuista, puissa linnut laulelivat iltalaulujansa, ja myrttilehdosta kuului satakielen suloista liverrystä. Kaikkialla eloa ja iloa!
Mutta sisällä kuninkaankartanossa oli äänetöntä ja raskasta. Hiljaa liikkuivat palvelijat edestakaisin, monet ahvettuneet kasvot värähtelivät surusta, ja monesta silmästä vieri kyyneleitä. Myöskin uskollinen bolognalainen lääkäri itki. Koko hänen lääkäritaitonsa ei ollut kyennyt varjelemaan kuninkaan nuorta, vielä vuosi sitten kukoistavaa elämää kuolemalta. Se oli jo kadonnut iäisyyden mereen.
Satakielen suloinen laulu, jota nuori kuningas niin usein ja mielellään oli kuunnellut, kaikui aina siihen huoneeseen asti, missä hän makasi, mutta hän ei sitä enää kuullut. Hän ei enää katsellut kevään ihanuutta, ei kullanhohtavaa aurinkoa, joka häntä niin usein oli virkistänyt. Hän ei nähnyt uskollistensa kyyneleitä ja surua. Hänen silmänsä olivat iäksi sulkeutuneet.
Waltrud seisoi paarien luona, ja hänen kyyneleensä virtailivat lakkaamatta. Siinä lepäsi kuningas kädet ristissä, kaunis pää vähän sivulle päin kääntyneenä, hiljaa ja rauhallisena kuten nukahtanut. Jaloilla kasvoilla väikkyi lapsellisen iloinen ja onnellinen hymy, ja tytön mielestä hän oli sen näköinen kuin ennen, jolloin hän nuorukaisena oleskeli Colombierissa. Pitkien kärsimysten perästä oli vihdoinkin levon aika koittanut, ja hiljaa hän oli nukahtanut, kuten väsynyt lapsi isänsä helmaan.
Kuninkaan kuolinsijan ääressä oli hänen nuori vaimonsa polvistuneena, ääneti ja ilman kyyneleitä, särkynein sydämmin, murtuneena sielun ja ruumiin puolesta. Hän ei tietänyt enempää kuin kuollutkaan siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hänelle oli koko maailma tyhjä, kuten suuri hautapaikka. Ei yhtään valonsädettä välkähtänyt, kaikki näytti hänestä pimeältä ja kolkolta. Vielä hän ei voinut tätä kovaa kohtaloa ottaa vastaan Jumalan kädestä eikä omistaa sitä lohdutusta, joka sanassa on luvattu kaikille murheellisille ja raskautetuille.
YHDEKSÄS LUKU
Jumalattomien neuvot
Lotharin maalliset jäännökset oli palsamoittu ja pantu Mailandin kirkkoholviin. Maassa vallitsi kaikkialla syvä suru rakastetun kuninkaan kuoleman vuoksi, ja yleisesti kovin säälittiin nuorta leskeä, joka nyt oli yksin ilman turvaa vieraassa maassa. Tätä asian puolta hän itse ei alussa ajatellut; koko hänen mielensä oli vain kiintynyt siihen katkeraan murheeseen, joka häntä oli kohdannut. Waltrud ja lääkäri katselivat häntä levottomina. "Jospa hän edes saattaisi itkeä!" sanoi lääkäri. "Tuo äänetön jäykkä suru kuluttaa hänen elinvoimaansa. Meidän täytyy toimittaa hänet pian kotiinsa Paviaan."