Ja kyyneleet tulivat, kun hän jälleen oli kotona ja ensi kerran astui rakkaan vainajan työhuoneeseen. Kaikki oli siellä samassa kunnossa, mihin hän oli sen jättänyt. Silloin tuli lesken mieleen muisto entisistä onnellisista ajoista. Hän vaipui siihen tuoliin, jossa hänen puolisonsa tavallisesti oli levähtänyt, nojasi päänsä uskollisen Waltrudin rintaa vasten ja itki kauan kuten lapsi. Hän oli nyt päässyt jäykkyydestään ja virkosi elämään jälleen, joskin hän vielä muutamia viikkoja oli avuton ja uupunut.
Nyt hän saattoi puhua Waltrudin ja lääkärin kanssa vainajasta ja ottaa lohdutusta vastaan Jumalan kalliista sanasta. Nyt hän jo myöskin voi kiittää uskollisiansa siitä rakkaudesta, jota he olivat osottaneet kuninkaalle, ja ajatella miten hän heitä palkitsisi ja ilahduttaisi.
Mutta vielä hän ei voinut Jumalan voimallisessa kädessä nähdä rakastavan Isän kättä. Tosin hän kyllä koetti unhottaa itsensä ja surunsa voidaksensa palvella muita. Näin oli hän nähnyt äitinsä tekevän, kun isä kuoli. Mutta olihan tämä tapaus toisenlainen. Äidin suru ei ollut niin katkeraa, sillä isää ei temmattu pois nuoruuden kukoistuksessa, eikä kateellisten kavaluus häntä vienyt ennenaikaiseen hautaan. Juuri tämä seikka, että vainaja pahojen ihmisten kautta menetti henkensä, oli katkerin pisara hänen kärsimyksensä kalkissa, ja nyt hän käsitti, kuinka sanomattoman vaikeata oli antaa anteeksi vihollisillensa. Vielä hän ei voinut sanoa: "Isä, anna heille anteeksi."
Sitä ei myöskään Waltrud voinut. Niitä kohtaan, jotka pahuudessaan olivat tuottaneet rakastetulle kuningattarelle syvintä sydänsurua, tunsi hän suurempaa katkeruutta kuin konsanaan omia vihollisiansa kohtaan. Adelheid ja Waltrud eivät keskenään paljon puhuneet näistä asioista; he tahtoivat säästää toistensa sisimpiä tunteita, eivätkä sentähden koskeneet kipeään haavaan. Uskollisesti he täyttivät velvollisuuksiaan ja rukoilivat Herraa, jota he molemmat tahtoivat palvella, että hän opettaisi heitä käymään hänen teitään.
Adelheid rupesi taas ajattelemaan alamaisiaan ja neuvottelemaan uskottujensa kanssa. Silloin vasta hänelle selveni, mikä raskas taakka painoi kansaa. Sellainen huhu levisi, että Berengar kruunauttaisi itsensä kuninkaaksi. Hovin jalosukuiset ylimykset olivat jo varhemmin kuulleet siitä, mutta he niin säälivät nuorta leskeä hänen surussaan, etteivät siitä mitään maininneet. He luulivat sitäpaitsi, ettei Berengar uskaltaisi näin tehdä, kun Lothar vielä tuskin oli ennätetty haudata, ja kun vielä lisäksi kansa suosi hänen puolisoansa. Ei myöskään Adelheid, asiasta kuultuansa, pitänyt mahdollisena tällaista hävytöntä menettelyä rajakreivin puolelta.
Mutta he erehtyivät. Äkkiarvaamatta nähtiin Berengar ja joukko asestettuja miehiä Pavian porttien edustalla. Hän pyysi vaativalla ja uhkaavalla tavalla, että hänelle portit avattaisiin, ja ellei sitä hyvällä tehtäisi, niin hän tulisi väkisin ja ankarasti rankaisisi tottelematonta kaupunkia, sillä nyt oli hän muka ainoana hallitsijana ja valtijaana.
Hämmästyneinä ylimykset tämän kuulivat ja kerääntyivät kuningattarensa ympärille neuvottelemaan. Vastustamisesta ei ollut mitään hyötyä, sen he kaikin käsittivät. Myöskin oli Berengarilla kuninkaallisen vallan toimeenpanijana oikeus käydä kaupunkeja katsomassa, ja ennen kaikkea tahtoi kuningatar välttää verenvuodatusta. Senvuoksi hän lähetti Berengarille sellaiset terveiset, että kuningatar käskee avata hänelle kaupungin portit ja pyytää häntä tulemaan sinne vieraana, mutta itse hän ei syvän surunsa vuoksi voi ottaa häntä vastaan.
Riemukulussa Berengar nyt ajoi kaupunkiin ja käyttäytyi siellä itsevaltiaan tavoin, ilmoitti teeskennellyn valittelunsa kuninkaan kuoleman johdosta ja selitti, että hän ainoastaan maan parhaaksi tahtoi kruunauttaa itsensä kuninkaaksi niin pian kuin mahdollista. Maan korkea-arvoisimmat henkilöt eivät olleet hänen kanssaan yhtä mieltä. He arvelivat, että ensin tuli kysyä ja ottaa huomioon, mitä kuningatar ajatteli asiasta. Mutta juuri tätä tahtoi rajakreivi välttää. Sen vuoksi hän ilman pitkiä mutkia lähti Willansa ja poikansa Adalbertin kanssa pyhän Mikaelin kirkkoon. Siellä hänen käskystään eräs mukana tuotu piispa juhlallisesti pani hänen päähänsä sen kuuluisan rautakruunun, jonka hurskas kuningatar Theodolinda yli kolmesataa vuotta takaperin oli antanut valmistaa. Hän oli viekkaudella ja vilpillä hankkinut kruunun Monzan luostarista, jossa se säilytettiin, siten että ei Adelheidillä eikä hänen uskotuillaan ollut siitä vähintäkään aavistusta. Samalla kertaa myöskin Berengarin puoliso Willa kruunattiin kuningattareksi ja heidän poikansa Adalbert hallitsijakumppaniksi.
Tällä tavoin olivat nuo kunnianhimoiset ihmiset saavuttaneet päämääränsä, ja kuningaskunnan kohtalo oli ratkaistu. Adelheid ei salannut mielipahaansa, ja myöskin korkeat viranomaiset lausuivat ilmi tyytymättömyytensä; vieläpä uhkauksiakin kuului noita röyhkeitä valtaistuimen kaappaajia vastaan. Tämä tuli Berengarin korviin. Arka ja pelkuri kuin oli, kuten kaikki salakavalat, säikähtyi hän tästä puheesta. Willa koetti häntä lohduttaa. Lothar ei ollut jättänyt mitään testamenttia jälkeensä, ja Lombardiassa ei kuninkaan arvo ollut laillisesti perinnöllinen. Muuten Adelheid kyllä olisi vaatinut perintöoikeutta hänen ja Lotharin tyttärelle. Tämä oli kyllä osaltaan rauhoittavaa tuolle jumalattomalle miehelle, mutta myöskin pelottavaa, sillä kansa rakasti Lotharin leskeä, jollei hän edes ulkonaisen oikeuden varjoa saanut toimilleen, niin saattoi vaara häntä uhata.
Taaskin hänen puolisonsa tähän tiesi neuvon. Jos heidän poikansa Adalbert ottaisi puolisokseen nuoren lesken, silloin ei kukaan voisi estää häntä omistamasta kuninkaan arvoa.