Tällä välin eleli Adelheid linnassa hiljaisuudessa itsekseen. Hiljakseen hän myöskin hoiti velvollisuuksiansa, sillä vielä oli hänen sydämmensä surua täynnä kaivatun vainajan tähden, eikä hänellä ollut vähääkään aavistusta niistä juonista, joita hänen vahingokseen punottiin.
Silloin tuli uusi kuningas eräänä päivänä, viikkokausia pääkaupungissa oleskeltuaan, suuren seurueen saattamana linnaan ja pyysi kohteliain sanoin pääsyä kuningattaren puheille. Hänellä oli muka tärkeitä asioita esitettävänä ennen lähtöänsä. Vastenmielisesti Adelheid suostui pyyntöön; hän tiesi hyvin, ettei Berengar olisi kieltoa totellut. Tottunut kuin hän oli hillitsemään itseänsä, otti hän muutamien jalosukuisten henkilöiden läsnäollessa epämieluisan vieraansa vastaan.
Teeskennellyin sanoin puhui Berengar ensin osanotostaan kuningattaren suureen suruun. Mutta Adelheid keskeytti hänet heti.
"Mitä minusta tahdotte? Minä toivon, että puhutte asianne lyhyesti!"
"Pyydän vain, että autatte meitä tekemään kansan levolliseksi ja onnelliseksi. Te seisotte yksinänne ilman suojaa. Lesken asema on vaikea. Tahdotteko ottaa avioksenne poikani Adalbertin? Silloin tulee rauha maahan ja te olette turvattu."
Adelheid oli kohoutunut pystyyn kuninkaalliselta valtaistuimeltaan. Uljaana ja suorana seisoi hän siinä, suuttumuksen puna hehkui hänen kasvoillaan, silmät säkenöivät tulta, ja hän ojensi käskevästi oikean kätensä. Hän oli näöltään kuin koston jumalatar, ja tuo pelkuri mies vapisi.
"Sellaista sinä uskallat minulle esittää! Lähde täältä! En koskaan rupea sinun perheesi kanssa mihinkään liittoon! Kuuletko, en milloinkaan! Sen tässä pyhästi lupaan uskollisteni läsnäollessa."
Sitten hän käänsi selkänsä Berengarille ja lähti ylevänä pää pystyssä ulos salista.
Berengarin katse, täynnä myrkyllisintä vihaa, seurasi häntä.
"Minä pakotan sinut taipumaan", ähkyi hän hampaitaan purren.
Kumartamatta hän poistui, koston tuumat mielessään.