Kuningattaren uskolliset ylimykset pelkäsivät Berengarin kamalaa katsetta. Hetken he seisoivat liikkumattomina ja ääneti; vihdoin eräs heistä sanoi hiljaa: "Tässä ei ole muuta pelastusta kuin kiireinen pako."
Kuningatar oli vetäytynyt omaan huoneeseensa ja kertoi siellä
Waltrudille, niitä oli tapahtunut.
"Se hävytön!" huudahti uskollinen tyttö suuttuneena. "Mutta hallitsijatar, sinun täytyy lähteä pois täältä. Nuo jumalattomat ihmiset eivät kammo mitään pahojatekoja. Et ole koskaan hengestäsi varma, niin kauan kuin asut Italiassa."
Adelheid pudisti päätään. "Minä en pelkää."
Silloin tyttö lankesi polvilleen hänen eteensä, katsoi kyynelsilmin häneen ja rukoili palavalla sieluntuskalla: "Salli kehoitustemme vaikuttaa sinuun, oi kuningatar! Älä usko, että nuo jumalattomat sinua säästävät, koska he eivät säästäneet kuningastakaan. Ajattele äitiäsi, ajattele tytärtäsi!"
Nyyhkyttäen hän syleili hallitsijattaren polvia, ja tytön mielenliikutus koski voimakkaasti kuningattaren sydämmeen.
Lähimmässä huoneessa aatelismiehet odottelivat kuiskaten keskenään, kunnes kammariherra pyysi päästä kuningattaren puheille. Hänkin innokkaasti kehoitti kuningatarta jättämään kaupungin. "Ei kuitenkaan ennen yön aikaa", varoitti hän. "Me koetamme kaikki valmistautua, rouva kuningatar. Älä pelkää. Luotettava joukko on sinua seuraava. Mutta paeta sinun täytyy, pois Italiasta!"
Silloin Adelheid ymmärsi, että vaara oli suuri, ja myöntyi. Kaikessa hiljaisuudessa valmisteltiin matkaa. Yön tultua vaunut ajoivat ulos Pavian porteista. Niissä istui kaksi hunnutettua naista, ja edelläratsastaja ohjasi kulun sille tielle, joka vei alppimaata kohti. Aina tuon tuostakin tuli metsästä esiin joku ratsastaja, joka liittyi seurueeseen aivan hiljaa. Heidän hevostensa kaviot olivat pehmeään kääreeseen kiedotut, jotta ei kapsetta kuuluisi.
Näin he siis kulkivat äänettömästi ja kiireesti eteenpäin yöllä. Adelheid nojautui Waltrudiin niin kiinteästi kuin suinkin. Oi miten hänen väsynyt sydämmensä halasi hänen rakastetun puolisonsa luo! Ylhäällä kaareutui ihmeellisessä kirkkaudessaan pilvetön tähtitaivas, ja hän katseli lakkaamatta korkeuteen. Siellä Lothar nyt oli, missä kaikki suru ja tuska on lopussa. Onnellinen hän! Ah, jospa hänkin, yksin jäänyt Adelheid, pian pääsisi sinne!
Hänen ajatuksensa lensivät takaisin hänen lapsuudenpäiviinsä, jolloin hän istui äitinsä jalkain juuressa kuunnellen hänen kertomuksiansa taivaan ihanuudesta, niinkuin pyhä kirja sitä kuvaa. Sitten hän ajatteli Vapahtajan elämää ja muisteli miten suloisesti hän oli lohduttanut murheellisia. Adelheid tunsi, että häneltä kaikki rohkeus oli ollut poissa, että hän näinä viime aikoina oli ollut toivoton, ja kaikki oli näyttänyt pimeältä. Nyt kun hän ajoi eteenpäin, yläpuolellaan tähtikirkas taivas, avautui hänen sielunsa taas näkemään taivaallista valoa, ja hiljaa ja lempeästi laskeutui lohdutus hänen särjettyyn sydämmeensä. Tuntui ikäänkuin hän olisi kuullut äänen sanovan: "Älä pelkää, sillä minä olen kanssasi!"