Jää oli murtunut. Adelheid saattoi taas lapsellisesti rukoilla Jumalaa, joka häntä oli koetellut, ja uskolla ja luottamuksella puhutella taivaallista Isäänsä.
Tämä oli se siunaus, jonka tuo pitkä levoton yö hänelle tuotti, ja se pysyi yhä tallella, kun uudet kärsimykset häntä kohtasivat. Se tapahtui piankin. Pakolaiset eivät vielä olleet ennättäneet rajalle, kun Berengarin takaa-ajajat saavuttivat heidät ja veivät Veronaan, miehet kahlehdittuina ja naiset vaunuissa ankarasti vartioituina. Ainoastaan esiratsastaja pääsi pakoon ja kiirehti rajan yli viemään sanaa kuningatar Berthalle hänen tyttärensä kohtalosta.
Näin loppui kuninkaantyttären ensimmäinen pakenemisen yritys.
* * * * *
Berengarin linnassa Veronassa pidettiin molempia naisia vangittuina Willan silmälläpidon alaisina. Muutama niukasti varustettu huone osotettiin heille asunnoksi. Vangitut miehet oli pantu telkien taakse.
Ei kukaan tietänyt mitään kuningattaren kohtalosta. Hänen uskolliset ystävänsä Paviassa luulivat hänen päässeen rajan yli onnellisesti ja toivoivat, että hän jonkun ajan kuluttua palaisi takaisin Italiaan. Ainoastaan pakoon päässyt etuvartija olisi voinut kertoa Berengarin yöllisestä hyökkäyksestä, mutta missähän hän nyt olikaan? Olikohan hän terveenä saavuttanut päämaalinsa, Burgundin kuningattaren hovin? Tämä oli kysymys, jota Waltrud usein mietti.
Adelheid oli tullut ihmeellisen levolliseksi. Nyt, kun hän itse oli joutunut vihan ja vainon esineeksi, oli kalvava suru hänen puolisonsa kuolemasta vähän hälvennyt. Rohkeasti hän vastusti häijyjen hyökkäyksiä. Joka päivä Willa koetti suostuttaa häntä menemään poikansa kanssa naimisiin ja siten ostamaan itsellensä vapauden. Mutta kuningatar tiesi ja uskoi, että hänen henkensä ja vapautensa oli korkeamman johtajan käsissä. Hän, joka hänet sisällisesti oli vapauttanut pelosta ja epätoivosta, oli myöskin ulkonaisesti hänet vapauttava, kun hänen aikansa oli tullut, sitä hän toivoi ja siihen hän luotti.
Hänen luottamuksensa joutui kovalle koetukselle. Kun Willa näki, etteivät mielistelyt eivätkä uhkaukset mitään vaikuttaneet, rupesi tuo jumalaton nainen ruumiillisesti häntä kiusaamaan. Hän riisti häneltä kaikki kalleudet, jotka hän oli ottanut mukaansa paetessaan, mutta kun ei sekään auttanut, yltyi hän eräänä päivänä niin vihansa vimmaan, että antoi kuningattarelle nyrkiniskun vasten kasvoja ja sen jälkeen vihasta puhkuen riensi huoneesta pois.
Waltrud tuli sisälle ja näki hallitsijattarensa kuolonkalpeana. Pelästyneenä kyseli hän syytä tähän, mutta Adelheid ei kertonut. Silloin tyttö päätti, ettei hän milloinkaan eriäisi kauas kuningattaresta, vaan pysyisi aina häntä kyllin lähellä, joutuakseen avuksi, jos tarve vaatisi.
Jota levollisemmaksi ja järkähtämättömämmäksi Adelheid tuli, sitä raivoisammaksi kävi häijyn Willan viha. Palvelijattariensa joukossa oli hänellä yksi, joka pahuudessa oli melkein hänen oma veroisensa ja joka suorastaan nautti kuningattaren kärsimyksistä. Eräänä aamuna nuo molemmat naiset tulivat hiljaa kuningattaren kammioon, ja pitääksensä Waltrudin loitolla, salpasi palvelijatar hänen huoneeseensa vievän oven. Tänään nyt oli asia ratkaistava, niin oli Willa päättänyt. Hän alkoi puhua: