"Poikani Adalbert on tullut tänne viettämään häitänsä. Hän on väsynyt pitkälliseen odotukseen. Ylhäällä salissa hän odottaa papin kanssa, joka teidän liittonne siunaa. Alistu siis tähän, sillä vastustus ei mitään hyödytä, se olisi suoraa tyhmyyttä. Anna myöntävä vastaus, niin elämä täynnä iloa ja riemua on edessäsi."
"Vastaukseni tunnet", sanoi kuningatar levollisesti. "Et sinä eikä poikasi voi minun mieltäni muuttaa. Minä pyydän sinua jättämään minut rauhaan, sillä vaivasi ovat ihan turhia."
"Sinulla on täällä aivan liian hyvä olla", sanoi tuo häijy nainen.
"Luuletko, ettei meillä ole ahtaita vankilakomeroita, joihin ei
aurinkoa eikä kuuta näy? Semmoisissa kaikkein kovimmatkin pehmenevät.
Moni on siellä yhdellä tai toisella tavalla parantunut ynseydestään."
Kamalasti hänen silmänsä paloivat. Mutta Adelheid sanoi: "Sinä et tee minulle mitään pahaa. Olethan sinä puoliso ja äiti, ja minä ajattelen, että sinunkin sydämmessäsi on parempia tunteita. Anna niiden tekojasi johtaa." Sanat kuuluivat rukoilevilta, mutta tuo jumalaton nainen vastasi niihin pilkallisella naurulla. Sähisten hän työnsi huuliltaan:
"Kunigunda, ota hänet kiinni!"
Silmänräpäyksessä oli palvelijatar tarttunut turvattomaan Adelheidiin ja viskannut hänet lattialle kumoon. Kuningatar päästi äänekkään hätähuudon, ja sen kuuli Waltrud. Hän syöksähti oven luo, mutta se oli salvattu. Ikäänkuin kuoleman tuskassa voimakas tyttö ryntäsi ovea vasten ja se avautui, sillä ruostunut salpa katkesi. — Minkälainen näky olikaan hänen edessään!
Lattialla makasi hänen hallitsijattarensa hajalle revityin hiuksin. Hänen päällään oli polvillaan häijy Kunigunda, joka veti häntä tukasta, ja Willa sotki onnetonta jaloillaan. Yhdellä hyppäyksellä oli Waltrud kuningattaren vieressä ja iski voimakkaalla nyrkillään Willaa kasvoihin niin ankarasti, että tämä lensi vasten seinää. Senjälkeen hän lujin kourin tarttui palvelijattareen ja heitti hänet menemään kauas luotaan kuten myrkyllisen käärmeen. Sitten hän lempeästi nosti lattialta kuningattaren ja piti hänet syliinsä suljettuna, samalla korottaen uhkaavasti oikean kätensä.
"Älkää koettakokaan enää toiste koskea häneen! Kuninkaalle olet antanut kuoleman kalkin, sinä kelvoton; tahdotko myöskin murhata kuningattaren? Pysykää loitolla hänestä, jos henkenne on teille kallis! Minun käsivarteni on kyllin voimallinen lyömään teidät maahan."
Sankarittarena hän siinä seisoi, tuo kookasvartaloinen tyttö vihasta säihkyvin silmin, uhkaavin liikkein ja kohotetuin käsivarsin. Kuullessaan hänen sanansa oli Willa käynyt tuhkanharmaaksi. Miten oli tuo vieras saanut tietää totuuden? Vauhkona hän väistyi, sillä Waltrud näytti hänestä yliluonnolliselta olennolta. Kostoa puhkuen hän jätti huoneen, ja Kunigunda seurasi häntä.
Silloin Waltrud yhä hellemmin painoi kuningattaren syliinsä ja lohdutteli häntä lempein sanoin, kuten äiti lastaan. Molemmat he odottivat kovia aikoja, eikä yhtään suojelijaa eikä auttajaa ollut lähellä. Mutta yksi, joka kaitsee omiaan kuten silmäteräänsä, vartioi myöskin näitä turvattomia naisia, ja häneen he hädässään luottivat.