KYMMENES LUKU
Syvyydessä
Ihanan Gardajärven kaakkoisella rannalla kohosi ulkonevalla kallionkielekkeellä luja linna, jota nimitettiin Gardalinnaksi. Sen muurit, huiput ja tornit kuvastuivat järven smaragdivihreisiin aaltoihin. Kukistumattomalta, mahdottomalta valloittaa se näytti katsojalle, sillä maan puolelta sitä suojasivat paksut muurit ja vallit, ja toinen puoli ulottui järveen asti päätorneinensa, jota aallot huuhtelivat yöt päivät. Torni oli kuin linnoitus kapeine ikkunakomeroineen, jotka eivät olleet korkeammat eivätkä leveämmät kuin tavalliset ampumareijät. Moni vanki oli täällä saanut viettää pitkällistä surullista elämää, näkemättä enää milloinkaan päivän valoa.
Tuohon torniin oli Adelheid ja Waltrud viety, — yön pimeydessä, jotta ei huhu Berengarin ja Willan pahasta työstä leviäisi. He olivat jo viikkoja istuneet alhaalla ahtaassa kosteassa huoneessa, jonka lattia oli syvemmällä kuin järven pinta. Niin korkealla, ettei sinne voinut ulettua, oli pieni aukko muurissa. Himmeä valo, joka siitä kajasti, teki synkän, kamalan vankilan vielä pelottavammaksi. Järven puoleista seinää pitkin tippui vesi lakkaamatta. Kostea oli myöskin vankilan alaston multalattia. Vastapäätä ulkoseinää oli kaksi kehnoa, huonoilla peitteillä varustettua olkivuodetta. Pöytä ja kaksi keikkuvaa tuolia oli siellä — eikä muuta mitään. Synkännäköinen vanginvartija toi heille illoin aamuin vettä ja vähän ruokaa. Berengar ja Willa tahtoivat salaisella, mutta varmalla tavalla päästä pelätystä kilpailijattarestaan. He kyllä tiesivät, että näin kammottavassa paikassa ja näin huonolla ravinnolla ei vahvemmatkaan voimat kauan kestäisi.
Surulla näki Waltrud, miten hänen rakkaan hallitsijattarensa posket päivä päivältä yhä kalpenivat, kätensä soukistuivat ja liikkeet kävivät voimattomammiksi. Monta palaa hän säästi, jotta ne tulisivat kuningattaren hyväksi. Mutta mitä se auttoi? Ravinto, joka heille annettiin, riitti kunnolla tuskin yhdelle. Kun kuningatar nukkui, otti uskollinen tyttö peiton omasta vuoteestaan, suojataksensa sillä hallitsijatartansa, jotta hän ei niin paljon kärsisi kylmyydestä ja kosteudesta. Itseänsä ei hän ollenkaan ajatellut.
Päivä päivältä ja myöskin öisin he aina kuulivat aaltojen yksitoikkoisen loiskeen vankilan muuria vasten. Siten aika hitaasti kului eteenpäin. Tosiaankin toivoton tila Italian kuningattarelle! Mutta hän ei joutunut epätoivoon. Kovassa hädässään ja sydämmentuskassaan hän huusi Herralle, jolta kaikki apu tulee, Israelin vartijalle, joka ei nuku.
He lohduttivat toinen toistaan sillä, mitä he Jumalan sanasta olivat säilyttäneet muistissaan. Niin, jopa ulkonaistakin lohdutusta he löysivät lohduttomassa tilassaan. Sehän oli ikäänkuin pelastus, kun heidän ei enää tarvinnut nähdä Willaa ja Berengaria. Elämä vankilassa tuntui melkein siedettävämmältä kuin Veronan linnassa. Kapeasta ikkunasta loisti aina silloin tällöin joku tähti heidän vankilaansa, ja sen kirkkaus oli ikäänkuin tervehdys taivaasta. Nyt saattoi Adelheid surunvoittoisella mielellä iloita siitä, että hänen rakastettu puolisonsa oli ikuisiksi ajoiksi vapautettu kaikesta sydänhuolesta ja tuskasta. Lujalla luottamuksella hän lakkaamatta rukoili vapahdusta tästä kamalasta vankilasta — kuinka ja millä tavalla, sen asian hän jätti Jumalan haltuun. Ehkäpä Isän tahto oli pian ottaa hänet ylös rauhan majoihin. Siihenkin hän mielellään oli valmis tyytymään.
Ainoastaan yksi asia painoi joskus raskaasti hänen mieltänsä, ja se oli muisto hänen pienestä tyttärestään Emmasta. Oliko hän nyt isoäidin luona? Mitään tietoja hän ei ollut heistä saanut, vaikka melkein vuosi oli kulunut siitä, jolloin hän lähetti pienen lapsensa luotaan Turinissa. Kuka olisikaan voinut hänelle tuoda tietoja tähän vankilaan? Kukapa muu edes tiesi hänen kohtalostaan kuin ne, joitten vallassa hän oli. Hän ei voinut muuta kuin laskea tämänkin surun isättömien Isän sydämmelle.
Eräänä päivänä istuivat he molemmat vierekkäin surullisesti vaieten. Silloin avattiin ovi tavattomaan aikaan, ja se, joka astui sisään, ei ollut vanginvartija, vaan leveään taljaviittaan puettu mies. Piirteitä ei voinut erottaa hämärän tähden.
"Herra olkoon kanssanne!" tervehti hän latinan kielellä. Pehmeä ja sointuva oli hänen äänensä, ja se vaikutti aivan erikoisesti vangittuihin, jotka eivät pitkään aikaan olleet kuulleet muuta kuin vanginvartijan synkän ja raa'an äänen. Hengellinen mies hän oli tervehdyksestä päättäen, ja puvusta arvaten luultavasti joku munkki. Hänen tultuaan lähemmäksi he saattoivat erottaa, että hänellä oli kalpeat laihat kasvot ja syvät silmät, jotka säälivästi katselivat noita kahta vangittua naista.