"Kuka olet?" kysyi Adelheid. "Kuka laski sinut sisään ja mitä määräyksiä meille tuot?"
"Olen munkki, vanki kuten te. Mutta minun koppini ei ole puoleksikaan niin kehno kuin teidän. Jumalan rangaistus kohdatkoon niitä, jotka ovat syösseet Italian kuningattaren tällaiseen hautaan!"
"Ystävältä sinä näytät. Oi sano, miksi tulit tänne?"
"Auttaakseni ja lohduttaakseni sinua, kuningatar, olen minä tullut. Linnan päällikkö tietää, että tein sen; niin, hän on itse minut lähettänyt tuomaan teille kirkon lohdutusta."
"Tähän asti se mies ei ole paljoakaan piitannut kuningattaren hyvinvoinnista", muistutti Waltrud. "Katso ympärillesi, onko tämä hauta — joksi tätä oikein nimitit — sen näköinen?"
Sanat kuuluivat katkerilta, ja munkki nyökäytti päätänsä.
"Kuitenkin hän, luullakseni, ajattelee teidän sielujenne parasta. Ehkä hän on saanut käskyn Berengarilta, taikka ehkä hänen omatuntonsa on hänet siihen vaatinut — kukapa sen voi tietää? Eilen hän kutsutti minut luoksensa ja puhui silloin sinusta, jalo rouva. Sinun tilasi, sanoi hän, on kurja, ja minä sain tehtäväkseni esittää sinulle, että käyttäydyt väärin, kun yhä yksipäisesti pysyt taipumattomana. Minun piti kehoittaa sinua myöntymään Berengarin tahtoon. Niin kuuluivat hänen sanansa, joita minä ääneti kuuntelin. Mutta parempaa lohdutusta minä sinulle tuon, oi kuningatar, kuin tuollaisen kehoituksen, jota et milloinkaan voi seurata. Aina siitä asti kuin jouduit näitten muurien sisäpuolelle, on sydämmeni vuotanut verta niin usein kuin olen sinua muistanut. Minä tulen ystävänä ja pyydän auttaa sinua sillä tavalla kuin osaan ja kykenen."
"Kiitos sinulle!" sanoi Adelheid itkusilmin. "Ah jospa tietäisit, miten hyvää sinun sääliväiset sanasi tekevät meille raukoille! Sen jälkeen kuin tänne tulimme, emme ole kuulleet mitään muuta kuin vanginvartijan raa'an äänen."
"Jos tahdot auttaa meitä", sanoi Waltrud, "niin pidä huolta siitä, että kuningatar saa lämpimän peitteen, paremman vuoteen ja parempaa ruokaa."
"Koetan tehdä mitä voin", sanoi mies. "Linnan päällikkö ei näytä pahalta eikä sydämmettömältä, mutta hän pelkää Berengaria. Minun hän antaa kulkea muureilla ja pihoilla. Saanpa myöskin käydä vankilakomeroissa ja puhua vankien kanssa. Hän ajattelee, että veli Martti on mies, josta ei ole kenellekään vahinkoa. Kaikki vahtisotamiehet tuntevat minut, eivätkä sano minulle mitään. He kuuntelevat mielellään, kun puhun heille."