"Miksi olet vangittuna? Vaikea minun on uskoa, että sinä olisit mitään ilkityötä tehnyt", sanoi kuningatar.
Munkki hymyili. "Olin oppineen Luitprandin ystävä ja toveri. Hän eleli kauan kuningas Hugon hovissa ja sitten meni Berengarin tuo. Tiedäthän, että hekin nyt ovat joutuneet keskinäiseen epäsopuun?"
"Kuulin siitä puolisoni kautta. Mailandissa näin hänet tuossa onnettomassa juhlassa."
"Niin", jatkoi veli Martti, "silloin hän äänekkäästi julisti sinun ja kuningas Lotharin kiitosta. Pian sen jälkeen hän joutui kinaan Berengarin kanssa. Luitprand pakeni, ja vihastunut rajakreivi kohdisti suuttumuksensa minuun, pakolaisen ystävään. Siitä syystä jouduin tähän linnoitukseen."
"Missä Luitprand nyt oleskelee?"
Veli Martti kohautti olkapäitään. "Ehkä Saksassa; missäpä hän muualla olisi turvassa Berengarin vihalta? En ole sittemmin kuullut hänestä mitään."
"Sinä kärsit viattomasti kuten mekin", sanoi kuningatar. "Toivon kuitenkin, että suuri taivaan Herra voi meidät vapahtaa vankeudestamme."
"Sinä puhut totta, kuningatar", sanoi munkki. "Minäkin luotan lujasti häneen ja uskon, että hän meidät pelastaa. Älkää kadottako rohkeuttanne ja uskoanne, huomenna tulen takaisin."
Hän tulikin jälleen, ja vangitut iloiten tervehtivät häntä. Puhuessaan hän tutkivasti tarkasteli vankikomeroa. Vihdoin hän veti taskustaan mittanuoran ja rupesi mittaamaan vankilan korkeutta ja leveyttä. Ihmetellen naiset sitä katselivat. Kun hän oli lopettanut työnsä, pisti hän jälleen mitan taskuunsa ja sanoi: "Odottakaa huomiseen. Jos minun toimeni täällä teitä ihmetyttää, niin älkää kuitenkaan tänään mitään kysykö. Herra olkoon kanssanne!"
Niin hän sitten lähti, ja molemmat naiset jäivät keskenään tuumimaan ja arvelemaan, mitä tämä kaikki merkitsi. Peitteen hän oli tuonut kuningattarelle, ja siitä Waltrud iloitsi, sillä yöt olivat kovin kylmät tässä kosteassa holvissa.