"Oi, Konrad, miksi et tuonut häntä tänne!"
"Lapsi, eihän minun sovi tuoda kotiin kaikkia kuljeksivia kerjäläisiä, varsinkaan, jos ovat tuollaisen vanhan likaisen juutalaisen seurassa."
"Missä tapasit tytön, Konrad?" kysyi äiti.
"Tuolla kaukana, pyökkimetsän takana. Hän istui nojautuneena puuta vasten, silmät suljettuina, ja näytti pikemmin kuolleelta kuin elävältä. Lähestyessäni hän nousi vaivalloisesti seisoalle ja tarjosi koriansa, katsellen minuun rukoilevaisesti. Olin juuri sanomaisillani jotakin, kun vanha ruma juutalainen äkkiä ilmestyi, ikäänkuin maasta nousten. — Jumala siunatkoon nuorta herraa, — sanoi hän, — siitä mitä hän tekee tyttäreni hyväksi. — Mutta hänen äänensä oli raaka ja katseensa terävä ja inhottava. Silloin Kuno huusi minua, ja minä ratsastin sieltä pois."
Äiti oli tarkkaavasti kuunnellut häntä.
"Tuo tyttö raukka nähtävästi on sairas. Monet juutalaiset kiertävät maata ja korjaavat itselleen, mitä pakanat ovat murhatessaan ja ryövätessään jättäneet jälkeensä. Monta kristittyä lasta he salaa ovat vieneet mukanaan, olen kuullut siitä puhuttavan."
"Onko kultakutrinen tyttö kristitty lapsi?" kysyi Adelheid innokkaasti.
"En vielä tiedä, mutta mahdollistahan se on, paljonpa hätää ja vaivaa on täällä maailmassa!" sanoi äiti surullisena.
Adelheid loi vakavan katseen äitiinsä.
"Äiti, etsisimmekö tuota tyttöä?"