"Sinä puhut totta, tyttö", vakuutti veli Martti. "Luottakaamme häneen, joka pelasti Danielin jalopeurain kuopasta ja päästi kolme miestä elävänä tulisesta pätsistä. Hän on auttava meidätkin tästä vankilasta. Rukoilkaamme häntä, ennenkuin alotamme työmme!"
He polvistuivat kostealle lattialle, ja munkki lausui hartaan uskonrukouksen, pyytäen että Jumala antaisi hänelle voimaa, viisautta ja armoa pelastaa nämä onnettomat heidän vankeudestaan.
Työ alkoi. Erääseen pimeään nurkkaan, johon ei ainoatakaan valon välkettä voinut tunkea ylhäällä olevasta kapeasta ikkunaraosta, tungettiin rauta-ase maanpinnan tason kohdalle. Mitä tarkimmin oli Martti mitannut holvin syvyyden ja sen mukaan tehnyt laskelmansa. Kun muurin murros kerran oli valmis, täytyi maanalainen käytävä kaivaa ihan suoraan itää kohden. Myöskin ulkona valleilla hän oli toimittanut mittauksia ja etevien mittausopillisten tietojensa avulla tarkasti suunnitellut tien siihen ainoaan paikkaan, mistä heille oli mahdollinen päästä vaaratta ulos päivänvaloon.
Kuten he olivat ennaltaan arvanneet, oli tässä kova työ munkille ja Waltrudille. Muutama viikko kului, mutta vielä ei tuo paksu muuri ollut läpimurrettu. Basalttikivi oli tavattoman kovaa, ja munkin työaseet heikot. Ei hän myöskään uskaltanut työskennellä kauan kerrallaan, sillä hän pelkäsi, että hänet huomattaisiin. Täytyi menetellä erittäin varovaisesti. Usein Adelheid vavahti, kun vasaranlyönnit kaikuivat holvissa. Eivätköhän ne voineet kuulua myöskin vartijan korviin, ilmaisten koko yrityksen? Silloin he olisivat hukassa! Innokkaasti he rukoilivat Vapahtajaa Jeesusta Kristusta, että hän heitä suojelisi ja antaisi heidän vaikean työnsä onnistun.
Ja se päivä tuli, jolloin Martti saattoi ilmoittaa: "Suuri kivi on irrallaan! Nyt on vain pieni jäljellä, ja sitten on muurinaukko vapaa!" Oi, miten kuningattaren sydän sykki kiitollisuudesta ja iloisista toiveista! Tähän asti oli Jumalan suojeluksessa kaikki onnistunut. Ei kukaan aavistanut, mitä nämä kolme olivat uskaltaneet yrittää tuolla pimeässä holvissa. Vanginvartijan silmät olivat olleet kuin sokeat.
Vaikein asia oli vielä jäljellä. Aukko muurissa oli juuri niin suuri, että yksi ihminen kerrallaan pääsi siitä ulos. Nyt oli maanalainen käytävä kaivettava. Rohkeasti Martti alkoi työnsä. Waltrud levitti irtikaivetun mullan vankilan lattialle ja polki sen kiinteäksi jaloillansa. — Työ oli pitkällinen ja vaivalloinen. Kesti kuukausia, kunnes Martti ilmoitti, että hän nyt epäilemättä oli saavuttanut määränsä. Käytävän äärimmäisestä päästä hän jo kuuli laineitten loiskeen vasten rantaa. Mittaukset pitivät yhtä hänen laskujensa kanssa. Käytävä loppui muutamia jalkoja alemmaksi maanpintaa. Viimeinen murros oli tehtävä vasta aivan paon edellä, sillä muuten koko hanke olisi voinut tulla ilmi.
Kevät oli siirtynyt kesän tieltä. Silloin oli työ saatu valmiiksi ja pakopäivä määrätty. Sykkivin sydämmin Adelheid ja Waltrud odottivat munkkia. Oli ilta. Hetki, jolloin vanginvartija toi heille ruokaa, oli mennyt ohitse. Linnassa kaikki lepäsivät; ainoastaan vartijat käytävissä ja valleilla nojautuivat siellä täällä muureihin tai kulkivat edestakaisin vastustaaksensa uneliaisuuttansa. Martti oli kopissaan, jonka ovi aina pidettiin lukitsematta. Hän kuunteli — käytävissä oli äänetöntä. Silloin hän hiljaa hiipi ulos. Pimeyden suojassa hän pääsi kuningattaren vankikomeron luo, joka oli suljettu ainoastaan raskaalla rautasalvalla. Ei kukaan nähnyt häntä, kun hän sysäsi pois salvan ja astui komeroon.
Täällä naiset olivat matkavalmiina. Silloin Martti pani kätensä ristiin ja rukoili lyhyesti. Naiset seurasivat hänen esimerkkiään. Sitten hän sanoi hillityllä äänellä: "Jumalan nimessä uskaltakaamme yrittää, jalo rouva! On kyllä vaivalloista kontata käytävän läpi, sillä se on ahdas ja pimeä; mutta älkää pelätkö, minä käyn edellä, sinä seuraat minua, rouva kuningatar, ja sinä Waltrud tulet viimeiseksi."
Munkki ryömi käytävään, ja molemmat naiset seurasivat häntä sillä tavalla kuin hän oli määrännyt.
Kuinka vaivalloinen heidän pakotiensä oli, sitä he eivät olleet voineet ennakolta kuvitella. Niin ahdas oli käytävä, että aikaihminen töintuskin pääsi läpi tunkemaan. Seinien hankautumisesta multa irtaantui, kerran niin suuressa määrässä, etteivät ainoastaan naiset säikähtäneet, vaan jo munkkikin pelkäsi, että he elävältä hautautuisivat. Ilman puutteesta he tuskin kykenivät hengittämään. Lakkaamatta he huusivat Herralta apua, vaikka heidän ääntänsä ei kuulunut.